Maailma muuttuu, mutta jotkut asiat pysyvät ennallaan. Hannu Taanila kirjoitti vuonna 1967 Parnassossa: ”Paljon on vialla, kun Suomen sivistyssuvi alkaa luutunnäppäilyllä Turun linnassa ja päättyy rapujen ja regattojen Helsinkiin aikana, jolloin kaksi kolmannesta ihmiskunnasta on nälässä ja kolmas pohtii, miten tuhlata ja tuhota entistä enemmän.”
Luulisi, että ihmiskunta olisi viidessäkymmenessä vuodessa päässyt köyhyyden ratkaisemisen puuhassa edes alkuun, mutta on käynyt päinvastoin: köyhien määrä on kaksinkertaistunut ja uudeksi, sananmukaisesti polttavaksi ongelmaksi on noussut ilmastokatastrofi.
Maailman ihmisten kahtiajakautuminen on entistä räikeämpää: toinen puolikas yrittää pysyä hengissä samaan aikaan kun toinen puolikas kuluttaa kuin viimeistä päivää.
Pahimmatkin ongelmat pystyttäisiin ratkomaan, mikäli tahtoa olisi, mutta edistys kaatuu eturistiriitoihin. Liian monilla ihmisillä on liian paljon menetettävää.
Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa asuvat ovat kaikki etuoikeutettuja ihmiskunnan enemmistöön nähden. On itsestään selvää, että suurin osa suomalaisista haluaa etuoikeutetun asemansa säilyvän.
Tähän voisi todeta vanhan sanonnan mukaisesti, että syyllisiä eivät ole vain ne, jotka tekevät vaan myös ne, jotka tietävät.
Lopulta kysymys on vain rakenteista. Yhteiskunnassa vallitsevat hierarkiat eivät ole jumalansanaa vaan ihmisten päättämiä asioita. Merkillisen monet laeista ja sopimuksista turvaavat vallanpitäjien oikeudet, mutta eivät suojele kansalaisia heihin kohdistuvalta hyväksikäytöltä. Sorto kulkee ylhäältä alas korkeimmasta kruunupäästä vähäisimpään mökin mummoon saakka. Sitä tapahtuu valtioiden sisällä ja sitä tapahtuu valtioiden välillä.
Vallanpitäjien etuna on pitää kansalaiset oppimattomina, kykenemättöminä ajattelemaan itse. Jos ihmiset kykenisivät kokonaisvaltaiseen ajatteluun, hierarkiat särkyisivät ja johtajat kadottaisivat vallan kulissinsa.
Tämän maailman asioita on kyseenalaistettava, ei otettava niitä vastaan ylhäältä annettuina, sillä vallanpitäjillä on aina oma lehmä ojassa.
Samaan hengenvetoon on todettava, että puhe asioiden muuttamisesta on täysin hypoteettista, sillä kaikki historiansa lukeneet tietävät, että yritykset parantaa maailmaa johtavat yleensä vain entistä pahempaan sortoon ja epäjärjestykseen.
Franz Kafkan mukaan kirja on kirves, jolla hakataan mielen jäätynyttä merta. Lukeminen on yksi keino saada ajatukset liikkeeseen. Kun ajatus liikkuu ja kehittyy, se tunnistaa vääryydet ja nousee niitä vastaan.
Ikävä kyllä lukeminen ei kuulu nykyihmisen aktiviteetteihin. Moderni odotus ei ole edes herra Godotin odotusta vaan pelkkää materian himoa. Elämä on kaupankäyntiä, markkinointia ja ansaitsemattomista eduista kiinnipitämistä. Elämän tarkoitus on omakotitalo, piha täynnä härveleitä ja loma Thaimaassa.
Olisi mielenkiintoista nähdä, miten maailma kehittyy seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana vai kehittyykö mitenkään. Ehkä vuonna 2070 joku teini löytää isovanhempien vintiltä muinaisjäänteen nimeltä sanomalehti ja siitä tämän jutun ja ihmettelee, miten maailma muuttuu, mutta jotkut asiat eivät muutu koskaan.