Englantilainen kirjailija E. Phillips Oppenheim on sanonut, että kohteliaisuus vaatii eräänlaista tosiasioista poikkeamista.
En puolusta enkä vähättele rehellisyyttä, totean vain, että toisinaan on tilanteita, joissa vaaditaan joko totuutta tai kohteliaisuutta ja on valittava jompikumpi.
Ajatellaan vaikkapa, että ystävänä on harrastajamaalari, joka pyytää mielipidettä viimeisimmästä maisemamaalauksestaan. Hän ei odotakaan kuulevansa muuta kuin puolivillaisen kehun hienoista väreistä ja onnistuneista muodoista, joten ei ole fiksua sanoa, että taulu on töherrys, jossa kaikki on pielessä, vaikka se pitäisikin paikkansa.
Tarvitaan siis totuudesta poikkeamista, koska ystäviä ei ole koskaan liikaa.
Mutta on myös tilanteita, joissa tosiasioista ei ole syytä poiketa. Kun kysymyksessä on enemmän tai vähemmän virallisen kritiikin antaminen, totuuden kaunistelu ei ole järkevää eikä kenenkään etu.
Sittenkin voi joutua miettimään, mihin kohtaan raja milloinkin on vedettävä. Onko amatöörin tuotokseen suhtauduttava samalla tavoin kuin ammattilaisen työhön vai tarvitaanko kaunisteltuja puolitotuuksia, jotta kukaan ei varmasti pahoittaisi mieltään. Koska nykyisin alalla kuin alalla toimii amatöörejä enemmän kuin koskaan, kysymys siitä, milloin on oltava rehellinen ja milloin kohtelias, on yhä useammin ajankohtainen.
Monenkaan kodissa ei ole huippuammattilaisten tekemää taidetta tai korkeintaan jäljennöksinä. Jos tavallisen keskituloisen seinillä riippuu tauluja, ne ovat amatöörien työtä.
Suurin osa Suomessa nykyisin ilmestyvistä runokirjoista on harrastelijoiden omakustanteita. Omakustanteilla ei ole virallisesti samaa arvoa kuin kustannetuilla teoksilla, niitä ei myydä kirjakaupoissa ja ne jäävät paikallislehtien hymistelyjä lukuun ottamatta kritiikin ulkopuolelle.
Miten tällaisiin outsider-teoksiin tulisi suhtautua?
Silloin kun on kyse oikeasta taidekritiikistä, kohteliaisuus on ammattimaisuuden väheksymistä. Ellei tunnusteta hyvän ja huonon eroa, hylätään samalla huippuosaamisen arvo. Jos hyväksymme näkökannan, että kulttuurissa kaikki on samanarvoista, saman näkemyksen pitäisi silloin ulottua myös muille elämänalueille.
Valelääkäri on yhtä hyvä kuin oikea lääkäri, juuri kortin saanut nuorukainen yhtä valmis rekan rattiin kuin vuosikymmeniä työkseen tien päällä ollut ammattilainen.
Jokainen on varmasti valmis myöntämään, että ammattilaisuudessa on perusteensa, olipa ala mikä hyvänsä.
Toisaalta asioita on kyettävä tarkastelemaan myös inhimillisestä näkökulmasta. Kritiikin tarkoituksena ei ole kyseenalaistaa kenenkään älyä tai lahjakkuutta eikä ainakaan nöyryyttää ketään tietoisesti. Tyrmäävä kritiikki on perusteltua vain kun kohteena on merkittävässä asemassa oleva henkilö, jonka työ voidaan vastaansanomattomasti osoittaa taitamattomaksi ja valheelliseksi.
Suomalaiseen kulttuurihistoriaan on jäänyt kriitikko Tatu Vaaskiven kirjoittama murska-arvostelu Taivalkoskella syntyneen tohtori Eino Railon tekopyhästi moralisoivasta Yleisen kirjallisuuden historiasta (1933–37).
Railon teos on nykyisin unohdettu eikä sitä taida löytyä juuri muualta kuin Taivalkosken kirjaston varastosta. Vaaskivi arvioi teoksen esseekokoelmassaan Vasara ja kipsikuva tuoreeltaan vuonna 1937. Kritiikki, jossa hän ei ollut kohtelias eikä poikennut tosiasioista, pitää paikkansa tänäkin päivänä.