Kolumni

Rauno Riekin kolumni: Taiteen ei tarvitse myötäillä kansan makua - Mutta voitaisiin sitä arvostaa enemmän kuin Patrik Laineen syöttöpisteitä

-
Kuva: Mikko Halvari

On se aika vuodesta, jolloin kirjat ja kirjallisuus ovat tavallista enemmän julkisuudessa esillä. Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin kuukausi sitten, Finlandia-palkintoehdokkaat on vastikään julkistettu ja kirjakaupoissa eletään isänpäivän ja joulun ansiosta sesonkiaikaa.

Kirjallisuuden Nobel jaettiin tänä vuonna kaksi kertaa, sillä Ruotsin akatemian hyväksikäyttö- ja muiden sotkujen vuoksi palkinto jäi vuonna 2018 jakamatta kokonaan.

Puolalaisen Olga Tokarczukin ja itävaltalaisen Peter Handken Nobel-palkinnot sivuutettiin meikäläisessä lehdistössä kohtalaisen vähin äänin. Patrik Laineen syöttöpiste edellisyön NHL-kierroksella oli isomman otsikon arvoinen kuin kaksinkertainen annos maailman merkittävintä kirjallisuuspalkintoa.

Suhtautuminen taidetta kohtaan näyttää muutenkin muuttuvan koko ajan ylimielisemmäksi. Iltasanomat kiitteli kuuden Finlandia-palkintoehdokkaan listaa: ”Ehdokaskirjat ovat tarinallisia ja sopivan kansantajuisia. Joukossa ei ole kirjoja, jotka ovat vaikeaselkoisia tai liian korkeakirjallista dadaa.”

Korkeakirjallista dadaa? Ilmeisesti sillä tarkoitetaan suurin piirtein samaa kuin perussuomalaisten termillä postmoderni tekotaide.

Jo tekotaide-nimitys on vastenmielinen. Vastaavaa sanaa ei taida esiintyä muissa kuin suomen kielessä. Tekotaiteella tarkoitetaan jotakuinkin kaikkea keskiverrosta poikkeavaa, lukijaa, kuuntelijaa tai katsojaa ilmaisutavallaan haastavaa uutta taidetta.

Periaatteessa siis kaikki modernismi impressionismista surrealismiin ja Aaro Hellaakoskesta Antti Hyryyn on tämän määritelmän mukaan tekotaidetta.

Olen joskus ihmetellyt, miksi Suomesta ei ole lähtöisin maailmalla tunnustettuja taiteilijoita toisin kuin esimerkiksi Ruotsista, mutta tarkemmin ajatellen siinä ei ole mitään ihmeellistä. Eihän keskinkertaisuutta ihannoivassa maassa voi syntyä mitään kansainvälisesti merkittävää.

Ruotsissakin näyttävät tosin puhaltavan uudet tuulet. Kova oikeistopuolue ruotsidemokraatit on noussut valtaan Sölvesborgin kaupungissa Etelä-Ruotsissa. Taidelinjauskin on tehty suomalaisen veljespuolueen mallin mukaisesti: kunta suosii tästä lähin hankinnoissaan ”klassista ja ajatonta” taidetta ja lopettaa liian haastavan nykytaiteen ostamisen.

Ruotsidemokraattien taidekäsitys näyttää siis menevän taaksepäin aina 1800-luvulle asti. Politiikka sentään on 1930-luvulta.

1900-luvulla oli kolme erityistä, uutta elinvoimaista taidetta luonutta kautta: 1910- ja 1940-luvut sekä 1960-luvun puoliväli. Näinä kausina syntyivät dadaismi, surrealismi, absurdi teatteri, neorealismi ja koko nykyaikainen popmusiikki. Kaikkia kolmea ajanjaksoa yhdistää sota: kaksi maailmansotaa ja Vietnamin sota. Taide ei pyhittänyt sotia eikä sepittänyt niistä hölmöjä sankaritarinoita vaan oli yksiselitteisesti sotaa vastaan.

Niin on ollut aina. Taide symboloi inhimillisyyttä hulluuden ja raakuuksienkin keskellä. Käytännössä se tarkoittaa hellittämätöntä uusien ilmaisukeinojen etsimistä, henkistä uteliaisuutta ja näköalojen laajentamista kansan mausta ja mieltymyksistä piittaamatta.

Tuskinpa esimerkiksi Pablo Picasso mietti koskaan varhaisia kubistisia maalauksiaan tehdessään, ymmärtääkö jokainen maajussi varmasti taulujen idean. Tänä päivänä Picasso lienee maailman tunnetuin taiteilija. Taide ei laskenut rimaa, vaan kansa nosti omaansa.