En voi olla tarttumatta Ylen sivuilla olleeseen juttuun, joka jo pelkällä otsikoinnilla herätti minussa valtaisan tunneryöpyn. Ei pelkästään siksi, että olen itse jossain kohti kokenut vastaavaa, mutta myös siksi että tässä ollaan tärkeiden ja harmittavan vaiettujen asioiden äärillä. Juttu koski huippu-urheilijoiden mielenterveysongelmia. Onneksi kissa on nostettu pöydälle.
Suomi, sisu, havuja p… Miten niin suomalaisen urheilijan pääkoppa voi prakata?
Vahvakin ihmismieli voi tiukan paikan tullen olla heikko. Kukaan ei jaksa annettua taakkaansa enempää.
Huippu-urheilun ympärillä on vallinnut tietynlainen kupla, jossa mielenterveysongelmat ovat vaiettu asia. Tämä voi johtua pitkälti häpeän ja leimautumisen pelosta, jos urheilija avautuu henkisistä vaikeuksistaan julkisesti. Asian pitäisi olla päinvastoin. Henkisiin ongelmiin löytyy yhtä lailla apua siinä missä fyysisen loukkaantumisen hoitoonkin. Fyysisestä loukkaantumisesta on vain helpompi puhua.
”Psyykkisistä ongelmista ei paljon puhuta urheilupiireissä, vaikka ongelmat ovat yhtä yleisiä kuin muillakin ihmisillä. Tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia urheilijoista kokee uransa aikana psyykkistä oireilua, psykologi Göran Kenttä arvioi."
Voihan se olla ehkä helpompaa vedota siihen, että päivän kunto ei ollut syönnillään väsymysoireista johtuen versus että menestyspaineet ottivat suorituksessa ylivallan. Harvemmin kuulee urheilijan kertovan pieleen menneen kisan jälkeen, että paineet olivat liian kovat, jännitti liikaa tai ei edes huvittanut koska ajatus oli huomisen päivän säässä suoritustilanteen sijaan. Enemmän vedotaan juurikin fyysisen puolen pettämiseen.
Toisaalta on kuulunut yleisön kommentointia ja pilkallista naureskelua siitä, että juurikin epäonnistuminen johtui pään pettämisestä. Tämä ei ole mikään vitsin tai naurun aihe, sillä urheilija voi kulkea juuri sillä hetkillä syvissäkin vesissä. Kaikki tai edes murto-osa todellisuudesta ei välttämättä näy ruudun toiselle puolelle.
Urheilija voi alkaa oireilemaan psyykkisesti monista erilaisista syistä. Nykypäivän trendiin kuuluu vahvasti sosiaalisessa mediassa esillä olo, joka voi aiheuttaa paineita ja ulkopuolista kritiikkiä ja kommentointia, urheilijan taloudellinen tilanne voi olla tiukka tai urheilija voi olla loukkaantumiskierteessä. Huippu-urheilu on ammatti siinä missä muutkin. Välillä fyysinen ja psyykkinen kuormitus voi mennä kantajan sietokyvyn yli, jolloin ulkopuolinen apu on enemmän kuin tervetullutta. Heikko ei ole se, joka myöntää vaikeutensa.
Muutenkin henkisestä pahoinvoinnista on vaikea puhua juurikin siitä leiman otsaan saamisen pelossa. Avun hakeminen voi olla vaikeaa ja negatiivisten tunteiden kanssa koetetaan pärjätä itsekseen ja työstää niitä parempaan suuntaan hiljaa hissukseen muilta piilossa. Huippu-urheilussa piilee kinkkinen ristiriita siitä, että olettamuksena urheilijaa pidetään automaattisesti loistavassa iskussa olettaen samalla pääkopan olevan samalla viivalla. Valitettavasti näin ei vain aina ole ja se on täysin inhimillistä syystä jos toisesta.
Hyviä esimerkkejä avoimen rehellisestä puheesta ovat esimerkiksi taitoluistelija Kiira Korpi, juoksija Sandra Eriksson, salibandylegenda Mika Kohonen sekä alamäkiajaja Matti Lehikoinen, jotka ovat tuoneet julki kohtaamiaan haasteita uransa aikana ja kuinka niistä on päästy yli. Urheilijan taso ei pois sulje sitä, etteikö oireilua voisi olla. Kuitenkin isojen nimien avautuminen voi toimia kannustavina esimerkkeinä siitä, että asioista on hyvä puhua ja ongelmien kanssa ei tarvitse painia yksin.
Minusta on äärimmäisen hienoa, että asioista uskalletaan puhua niiden oikeilla nimillä. Turha sitä kermakakkua on pursotella, jos pohja on palanut pahasti pohjaan. Urheilija ei ole pelkkä suorittava tunteeton kone, jota rakastetaan voiton hetkellä ja parjataan tappion edessä. Älä koskaan aliarvioi tai tuomitse toista tietämättä tarinaa taustalla.