Vaikka ollaankin jo pitkästi uuden vuoden puolella, mennään muutama askel takapakkia. Juurikin tuonne vuoden vaihteen tienoille, jolloin yleensä muistellaan mennyttä vuotta sekä lupaillaan uusia lupauksia ja tarkastellaan viitteitä siitä, mitä se uuteen muotoon jämähtänyt epämääräinen tinamöykky ennustaa loppuvuodeksi.
Olenkin täällä kolumnipalstalla jo lähes kahden vuoden ajan kirjoitellut urheilijan elämästäni ja edesottamuksistani maantiepyöräilyn saralla, niin niistä hienoimmista että heikoimmistakin hetkistä. Olen ottanut asiakseni kertoa avoimesti niistä asioista, joita niin monivivahteiseen ja värikkääseen urheilumaailmaan kuuluu.
Aikamoinen vuosi 2018 olikin tämän urheilijan elämässä.
Mitä jäi käteen? Jos asiaa tarkastelisi pelkästään negatiivisessa valossa, niin äkkiseltään päällimmäisenä kärjistetysti pieleen mennyt kisakausi, kilpaurheilun loppu, terveys retuperällä ja päänuppi vielä enempi hajalla. Liian helposti mieleen painuu juurikin ne koettelemuksen hetket, jolloin oli kovimman paineen puristuksessa. Tämän piti olla minulle se the year, mutta vihkoon meni että heilahti. Työkaveria siteeraten "tie_naamassa" kävin, mutta tyhjin käsin palasin. Tai no, solisluu sirpaleina ja pää lähes kainalossa, jos tarkkoja ollaan.
Täysin puppua on, jos vuoden aikana ei tapahtunut mitään positiivista. Jos en muuta tässä rämpimisen aikana ole oppinut, niin vaikkei asiat olekaan niin yksioikoisia, omalla suhtautumisella voi nähdä asiat paremmassa valossa. Märehtiminen on aivan turhaa, vaikka se hetkellisesti saattaakin tyhjentää kyynelkanavat ja helpottaa painolastia rinnalta. Ylenpalttinen itsesäälissä rypeminen myrkyttää vahvemmankin mielen. Asioiden hyväksyminen ja itselleen myöntäminen sekä uudelleen asennoituminen vaikuttavat pitkälti siihen, miten elämäänsä jatkaa. Vaikka päivä kerrallaan. Valehtelisin silmät ja korvat täyteen, jos päätösten tekeminen olisi ollut helppoa. Jälkiviisaus on turhaa, ellei siitä ota mitään opiksi.
Nöyrä kiitos ja kumarrus heille, jotka joutuivat sivusta myötäelämään tuota kurjaa ajanjaksoa käänteentehneen loukkaantumisen ja kuntoutumisen aikana. Jos minulla oli raskasta, tiedän että muillakin oli. Kylliksi en voi ylistyssanoja jaella lähimmäisilleni sekä monille muille myötäeläneille, jotka yrittivät minua monin tavoin tsempata eteenpäin. En ollut oma itseni ja vieläkin kipuilen tiettyjen ongelmien kanssa joka ikinen päivä, mutta en anna sen vaikuttaa ympärilleni. Taakoiksi taikka vaivoiksi en rupia, mutta avun vastaanottaminen tiukan paikan tullen ei ole enää kirosana.
Rososta pintaa silottaa ennen kaikkea se, että kaikesta selvittiin vuoden loppuun asti kuitenkin ihan kohtuudella. Ja alkuvuosikin on näyttäytynyt kirkkaammassa valossa. Vaikka urheilun saralla tavoitteet jäivät sinne käden ulottumattomiin suuremmalta osalta, on syytä olla omaan panokseen tyytyväinen. Kaikki se mitä ennen surkuhupaisaa lopetusta tein itseni eteen, aiheuttaa ylpeyttä. Kun kasvaa urheilijana, kasvaa myös ihmisenä. En pistänyt itseäni alunperinkään mihinkään helppoon paikkaan lähtiessäni kotimaan rajojen ulkopuolelle seuratakseni unelmiani huippu-urheilijana. Ja kyllä Hollannissa kilpasiskot tietävät hyvinkin miten erilaisista olosuhteista huolimatta voi kivuta maailmalle tässä arvostetussa lajissa, Koillismaa pistettiin vahvasti maailman kartalle myös tältä osin.
Ennen kaikkea käteen jäi roppakaupalla hienoja hetkiä ja muistoja niin urheilun parissa että muutenkin, mahtavia tyyppejä ja yhdessäoloa, rakkautta, epäonnea, surua, kipua ja voimaannuttavia kokemuksia. Opin vuosi jälleen ja kasvun paikka.
Miten tästä eteenpäin? Jätin ainakin ne uuden vuoden lupaukset tekemättä. Muutoksiin ei tarvita vuoden vihoviimeisintä päivää, jos jotain ihan todella haluaa.