Urheiluvuosi 2017 on jo tähän asti tarjonnut sykähdyttäviä hetkiä ruudun molemmin puolin. Nostettakoon alkuvuoden tapahtumista talvilajien kuninkaat ja varsin seuratut kekkerit esille, kuten hiihtolajit sekä junnujen että aikasten MM-lätkä. Facebookin ihmeellisestä maailmasta sai kyllä lukea reaaliajassa miten se kiekko jäällä liikkui tai kuinka lennokkaasti suksi ladulla luisti, kun itse ei ruudun eteen ehtinyt joka käänteessä.
Kesän karkeloista varmastikin seuratuimmiksi pippaloiksi nousee tulevat Lontoon kisat, joissa maailman kovimmat yleisurheilun atleetit kilvoittelevat kirkkaimmista mitaleista. Lentopallon ja koripallon EM-titteleistä taistellaankin loppukesän puolella. Kestävyysurheilun ystäville tarjotaan lukuisia mielenkiintoisia hetkiä, kun Eurosportilta tärähtää maantiepyöräilyn klassikot kehiin. On se vain hienoa, kun kuskit pistävät itsensä likoon heinäkuussa Ranskan haastavilla reiteillä kypärä hiessä ja jalat hapoilla.
Ja kyllähän sitä potkupalloakin tuossa on jo pelailtu. Unohtamatta tietenkään muita katsojia kalastelevia lajeja moottori- ja hevosurheilun saralla. Vastikään oman ihon sai kananlihalle joukkuevoimistelun MM-kilpailut, joissa suomalaiset loistivat tunteikkailla Suomi 100- hengessä tehdyillä ohjelmilla voimistelumatolla.
Kovimmat kilvoittelut ja väännöt paremmuudesta käydään taatusti lähempänä kuin arvaakaan. Kannattaa tsekata oman kotipaikkakunnan kisa- ja tapahtumatarjonta. Rohkeasti mukaan yleisöön kannustusjoukkoihin ja kokemaan paikanpäälle urheiluhumun mukaansatempaavaa henkeä.
Varsinkin tärkeiden, suurten arvokisojen alla tietty ilmiö korostuu lajiin tai kilpailuun katsomatta. Urheillaanko pelkästään tuloksen vuoksi? Tehdäänkö tuhansia tunteja töitä siksi, että ruudun takaa pahin arvosteluraati, penkkiurheilijoiden tiukka piinapenkki on valmiina kääntämään veistä haavassa, kun ei kannetakkaan kultaa kaappiin, ei edes niitä himmeämpiä metallinpalasia tuliaisina vierailta mailta?
Ollaanhan me suomalaiset henkeen ja vereen urheiluhullua kansaa. Hieman myös tuloshullua sakkia. Tukea ja kannustusta löytyy, mutta miten käy tuloksen jäädessä pahastikin viivan alle? Minne hävisi se rikkumattoman sinnikäs kannatusjoukko? Vain murto-osa urheilijan elämästä, arjesta ja työstä välittyy ruudun ulkopuolelle. Näemme vain sen kriittisimmän hetken, mahdollisen työn tuottaman kypsän hedelmän.
Sitten joudutaan median myllytykseen. Lausunnon antaminen suorituksen jälkeen ei nyt saata tulla aivan itsestään. Tunneskaalaa käydään pään sisällä läpi, koita siinä sitten soperrella ja analysoida, kun et itsekään oikein vielä tiedä. Arvostellaan, analysoidaan, keksitään tekosyitä. Kyllä se urheilija sitten kertoo rehellisesti miten meni noin niin kuin omasta mielestä. Se ei vain muulle yleisölle harmillisesi välttämättä riitä.
Sivusta seuranneena itsekin urheilija kun olen, välillä pistää harmiksi muiden puolesta. Kuka nyt tahallaan lähtee tekemään huonoa suoritusta arvokisa-areenalle. Suhteellisen pientä prosenttia veikkaisin. Kaikki se työ, satsaus, tuhannet tunnit… Tuskin ovat turhia olleet.
Urheilu on yksi hienoimmista asioista. Pidetään se arvostamisen aiheena. Annetaan urheilijoiden tehdä se minkä he parhaiten osaavat. Se riittää sitten siihen mihin se riittää. Iloitaan kun on aihetta iloon, tuetaan kun sitä eniten tarvitaan. Pidetään yhdessä yllä hienoa, suomalaista urheiluhenkeä ja ollaan ylpeitä siitä, mitä ikinä saavutetaankaan.