Kolumni

Rosa Tör­mä­sen ko­lum­ni: Vink­ki­ni nuo­rel­le ur­hei­li­jal­le

-
Kuva: Mikko Halvari

Oman valintani ulkomaille muuton suhteen urheilun perässä tein perustuen intuitiooni siitä, etten 18-kesäisenä ollut henkisesti tarpeeksi valmis niin suureen muutokseen. Ei ollut riittävästi työkaluja yksin selviytymiseen eikä edes tarvittavaa rohkeutta. Päätin pelata varman päälle ja kasvattaa kovuutta pääsääntöisesti kotimaan kamaralla niin urheilun että opiskelujen merkeissä. Näin jälkikäteen voin taputtaa 18-vuotiasta minääni nyt olkapäälle, että jokin vaikea päätös oli oikea.

Monikohan uransa alkuvaiheilla tuli miettineeksi sitä seikkaa, jos kaikki loppuisikin aivan äkkiarvaamatta, kyselemättä lupia? Jos kaikki olikin laskettu ainoastaan sen yhden kortin varaan, jonka lopputuloksena tulisi mainetta ja mammonaa ovista ja ikkunoista samalla kirjoittaen nimensä Hall of Fameen suurena urheilun sankarina. Nuoruuden innon ollessa huipussaan helposti voi vauhtisokeus viedä mennessään.

Pudotus todellisuuteen voi tapahtua korkealta ja kovaa. Kun matto vedetäänkin jalkojen alta, kyllähän se johonkin kolahtaa. Urheilun lopettamisen myötä tapahtuu identiteetin muutos. On opeteltava täysin uusi arki, kun kalenteria ei täytäkään enää ne tutut ja turvalliset rutiinit, harjoitukset ja kilpailut. Yhtäkkiä sitä aikaa on ja paljon. Ja mihin sen kaiken kuluttaa? Mitä minä edes täällä tekisin?

Itse olen ollut enemmän kuin tyytyväinen, kun on ollut jokin selkeä plan B takataskussa, johon hiljalleen palata lopettamispäätöksen ja toipumisen jälkeen. Vaati kieltämättä aikaa hyväksyä se tosiseikka, ettei enää tarvitse juosta kello kädessä, jotta vuorokauden tunnit riittäisivät kaikkeen suunniteltuun. Olen muutakin kuin se pelkkä pyöräilijä.

Ulkopuolisen on helppo tunkea urheilija tiettyyn muottiin. Se vaan treenaa ja kilpailee ja nauttii yleisön suosiosta. On surullista, että osa entisistä huipuista ja koko kansan suosikeista ajautuu lopettamisen myötä epäsuotuisampaan valoon. Lööpeissä mehustellaan turhaan ex-ammattilaisten kosteista illanvietoista, päihteiden liikakäytöstä tai muista sattuneista rötöksistä. Tavalliset ihmisethän eivät koskaan nosta maljoja kattoon ja venytä juhlintaa illan pikkutunneille asti tai muuten vaan töpeksi pikkupieruissa. Kumma juttu.

Miksei puhuta enemmän lopettamisen jälkeisistä syy-seuraus-suhteista ja osoiteta tarvittavaa tukea vaikeassa paikassa? Ei ole mikään tabu, että mielenterveysongelmat ovat hyvinkin yleisiä uran lopettamisen jälkeen ja joissakin tapauksissa tämä saattaa johtaa edellä mainittuihin ylilyönteihin. Taustalla voi olla esimerkiksi henkiset ja taloudelliset taakat sekä uuteen arkeen sopeutuminen.

Urheilu-uran lopettaminen ei aina ole helppoa, oli lopettamispäätös syntynyt sitten jo pidemmän hautomisen jälkeen tai äkillisestä ulkoisesta pakotteesta kuten vakavasta loukkaantumisesta. Lopettaminen on jokaiselle jonkin sortin henkilökohtainen luopumisprosessi, mutta ymmärtäessä sen tuomat uudet mahdollisuudet, voi tehdä siitä itselleen paljon helpompaa.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tästäkin selviää, tavalla tai toisella. Vinkkinä nuorille urheilijoille, jotka ovat tekemässä lajistaan ammattia tai ovat valinnan edessä; antakaa tilaa ajatukselle myös siitä, mitkä muut asiat sinua kiinnostavat urheilun lisäksi ja mitä muita vaihtoehtoja sinulla on olemassa. Pidä tukijoukot lähellä myös vaikeimpina hetkinä ja anna arvoa myös sille, mitä muuta olet kuin urheilija.

Rosa Törmänen