Loma on sujunut oikein aktiivisissa merkeissä. Perinteinen kuusamolainen kesäsääkin on kohdellut vaihtelevan hyvin, sillä olen jopa uskaltanut pulahtaa jäätävän kylmään lampiveteen koillismaalaisittain hyvinkin paahtavassa helteessä, soudellut tyynellä järvellä ilta-auringon paisteessa miljoonia hyttysiä hätistellen ja palellut Myllykoskella makkaranpaistossa, kun lämmöt putosivat tuossa viime viikolla sen verran radikaalisti. Ai että.
Mitään sen kummempia suunnitelmia tai odotuksia ei ollut tälle lomalle, mutta todettava on, että nopiasti se aika vaan menee. Myönnän, että minulla oli lyhyehkö to do – lista sen varalle, että käy aika pitkäksi: syö, liiku, nuku ja nauti. Siinä ne oleellisemmat ja tarviikos sitä sen enempää?
Oman maan perunat ja järven antimet ovat maistuneet, jokaista tallissani olevaa pyörää on ulkoilutettu ahkerasti maastossa ja maanteillä ja muuta mukavaa puuhaa on ollut. Hossan upeat ulkoilumahdollisuudet piti käydä kokemassa ja tietysti morjestamassa Juusoa etelän vieraiden kanssa. Pienellä Karhunkierroksellakin tuli hikoiltua oikein urakalla. Kotipitäjän rajojen ulkopuolellakin on matkailtu. Lieköhän hyvä merkki, kun aamulla herätessä ei ole aivan varma missä viikonpäivässä sitä ollaankaan nyt menossa. Vaihde vapaalla ja aivot todellakin narikassa.
Loma ei saanut aivan kovin vauhdikasta starttia, sillä jouduin vetämään kovasti käsijarrua ja pelkäsin koko loman menevän pelkäksi löhöilyksi ja auringon palvomiseksi. Ja nehän eivät kuuluneet to do – listani kärkipäähän. Urheilijahan ei tervettä päivää näe, edes nykyinen aktiivi sunnuntailenkkeilijä. Uuden vamman kanssa kärvistelin sen parin viikon akuuttiajan kanssa hampaita kiristellen, mutta maltti palkittiin ja pystyin jatkamaan lomaani muissa kuin pelkän löhöilyn merkeissä.
Päivien, kuukausien, ajan kulumisesta sain muistutuksen somekanavissani. Avatessani tavanomaisesti aamukahvilla Facebookin ja Instagramin muistolokeroa, pienoinen hämmennys valtasi minut ja kahvit meinasi mennä väärään kurkkuun saman tien. Sanotaanko vaikka näin, että on ensimmäinen vuosipäivä.
Onko siitä tosiaan vuosi aikaa, kun ensimmäisen kerran ilmoittelin tekstin ja kuvien muodossa pyöräilyurani loppumisesta. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, muistoissa oli kuva siitä, joka jälkeenpäin johti lopettamispäätökseen. Pyöräilyurani pahin kaatuminen ja loukkaantuminen ja siitä seurannut pitkä toipumisprosessi urheilijan identiteetin muutoksineen ja uuden arjen opetteluineen kaikkine päivineen. Aikamoista.
Siinä minä nieleskelin ja pikakelasin vuoden taaksepäin tapahtumasarjan alkuun. Edelleen osa siitä on pimennossa, mutta ei keskitytä nyt siihen. Tärkeintä on se matka, joka tähän päivään on kuljettu.
Huippu-urheilussa, niin kuin elämässä ylipäätään vastoinkäymisten kohtaaminen ja niistä ylipääseminen ei ole helppo juttu ja sitä ei pidä painaa villasella. Mutta kerran kun sen suuren kynnyksen ylittää, jatkuva olan yli vilkuilu ja varpaisillaan olo ovat turhaa. Silloin kun usko meinaa loppua ja askeleet kompuroida, kannattaa sinne olan yli vilkaista vaivihkaa muistutuksena ja jatkaa sitten matkaa.
Joka tapauksessa nyt kahviani hörppiessäni voin olla hyvinkin iloinen siitä, että ylipäätään pystyn viettämään lomaani tahtomallani tavalla. Maastopyörä odotteleekin jo kynnyksellä menosuuntaan näin aamutuimaan ja illalla löylytelläänkin jo rantasaunan lämmössä. Vielä reilu viikko lomaa ennen arkeen paluuta. Vuosi kuulostaa ajallisesti pitkältä ajan määreeltä, mutta loppupeleissä se menee huomaamatta keskittymättä siihen liikoja.