Tämä sanonta tuli lapsuuskodissani / kotikylässäni tutuksi. Sanontojen, sananparsien ja raamatunlausein meitä, minun ikäluokkaani, ennen opetettiin elämään ihmisiksi ja kunnioittamaan vanhempia. Totta kylläkin, mie ainakaan en heti kaikkia sanontoja ymmärtänyt. Mutta kun jotakin sananpartta oli tarpeeksi usein toistettu, niin menihän se pääkoppaan. Se kait se tarkoitus olikin. Arkielämässä sen merkityksen tuli viimeistään huomaamaan.
Kotonani laitettiin pöönävelli heti tulelle, kun vieras taloon tuli, olipa sitten tuttu tai tuntematon kulkija. Jos vieras sattui puolisaikaan, tehtiin pöydässä tilaa ylimääräiselle syöjälle. Isä-Ponku piti tärkeänä myös sitä, että poron teurastuksen tai lehmän poikimisen jälkeen naapuriin vietiin lihapala tai ternimaitoa.
Samanlainen tapa oli muissakin taloissa. Mielihyvin ja suu messingillä muistelen vieläkin erästä tapahtumaa. Isän serkun emäntä toi meille ison pilkkumin täynnä lihapullia. Kustin-Hanna oli tehnyt lihapullia ison satsin ja arvellut, ettei meille äidittömille kukaan ole moista herkkua tekemässä. Taisin silloin ensi kertaa eläissäni lihapullia syödä, kyllä ne olivat herkullisia. Äidin kuollessa olin kolmen ja puolen vuoden ikäinen. Meillä ei minun muistin mukaan koskaan tehty kuin käristystä ja lihavelliä.
Kun 1950-luvulla tulin Käylään, ei terveyssisarelle oltu varattu mitään vastaanottohuonetta. Kerran kuussa oli lääkärin neuvolavastanotto Käylän Iikan pirtissä. Minun virka-asuntoni oli Käylän Osuuskassan vintillä, huone ja keittiö. Keittiössäni otin vastaan potilaitani, kuuntelin murheitaan ja pistin tarvittavat piikit. Työni oli talosta-taloon, kylästä kylään kulkua: kävellen kinttupolkuja, pyörällä ajaen tai hiihtäen.
Ensimmäisen kotikäynnille kutsun muistan hyvin vieläkin: - Sompsanperän poroaijan kohalta lähtee polku, kävele sitä niin että tulet järven rantaan, siinä ollaan veneellä vastassa. Virkkulassa kävin useinkin, talvella hiihtäen Säkkilästä Viinimäen ja Porontiman kanjonin kautta, kesällä kinttupolkuja kävellen, pari kertaa Rukajärveltä käsin hevoskyydillä. Heti ensi käynnistä lähtien ihastuin Virkkulaan, sekä maiseman että ihmisten ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden takia. Jokaisessa talossa kysyttiin aina käydessäni:-Milloin olet viimeksi syönyt? Kylänväki tiesi, että pitkän taipaleen jälkeen ruoalle antoi arvon.
Eipä silti, kyllä kaikissa Pohjois-Kuusamon taloissa kahvit tarjottiin, kun olin hommani hoitanut. Muistelen sitä mielissäni, sillä olen aina ollut kahvinperso. Usein satuin taloihin leipomispäivänä. Monen monituiset lämpimäiset: leivän, rieskanpuolikkaan tai nisurinkulan olen saanut lähtijäisiksi. Matti-ukkoni veisteli joskus kotikäynniltä tullessani: - mikset tahtonu voitaki.
Kerran eräs Turkkilan emäntä antoi juuri uunista vetämänsä leivän mukaani. Kotiin tultua vein leivän keittiön pöydälle ja jatkoin neuvolaan, jossa minulla oli iltavastaanotto. Asuimme silloin 1962 valmistuneessa Terveystalossa. Vastaanoton jälkeen menin kotiin mielessä nautinnollinen hetki tuoretta leipää mutustaen. Seuraavan kerran emännän tavattuani sanoin: - Hyvin teki leipä kauppansa! Pojat olivat herkutelleet tuoreella leivällä, murusen olivat äitirievulle jättäneet. Hanna-anoppini painotti myös kotonaan Sovakylässä oppimansa tapaa: jos vieras käy leipomisaikaan, pitää aina antaa viemiseksi vastaleivottua. Olen pitänyt muistissa.
Vuosikymmeniä takakäthen menin Kitkalla tarkistamaan Kusiaisvoiteen teon minulle opettaneen Eetu Lämsän ja vaimonsa Ainan vointia. Siellä oli pöydällä ternimaito- uunijuusto paistokulhossa. Tervehdykseeni- Teillä on näemmä lehmä poikinu, Eetu vastasi: Airisniemen Anja-emäntä juuri lähti, hän sen toi. - Sehän oli ystävällistä, sanoin. - Niin se mehtä vastaa kuin sinne huutaa, totesi Eetu.
Tästä Eetun sanonnasta me jokainen voisimme ottaa oppia. Samoin minun lapsena oppimastani sanonnasta ”Ruokavero ei taloa köyhytä.” Uskokaa tai älkää: Maailma olisi parempi jokaiselle.