Alakerta | Lea Mikkonen / lea.mikkonen@pp1.inet.fi
Lehtijutun kuvittaminen ei ole itsestäänselvyys. Ainakaan silloin, jos tilanteessa on päiväkotilapsia tai dementoituneita vanhuksia.
Pääsin tekemään juttua satuaiheesta ja vieläpä siihen tarkoitukseen mitä parhaimmin sopivassa ympäristössä, kirjastossa. Vieraana kirjastossa oli päiväkotiryhmä, satujen todellinen kuluttajakunta. Kirjoitin muistiinpanoja ja annoin kameran käydä, kunnes minut keskeytettiin.
”Mihin tarkoitukseen otat kuvia?”. Vastasin tekeväni juttua seuraavan päivän lehteen. ”Lapsia ei saa kuvata. Jos olisimme kuulleet tästä etukäteen, olisimme voineet kysyä vanhemmilta luvan.”
Olisihan minun tämä pitänyt tietää. Osa juttukeikoista on hyvissä ajoin tiedossa, toiset tulevat hetken varoitusajalla. Tämä oli sellainen nopealla aikataululla ilmestynyt eikä lupa-asia siinä kiireessä ollut päällimmäisenä mielessä. Onneksi päiväkodin henkilökunta oli hereillä.
Ei se mitään. Otetaan kuvia, joissa näkyy niska tai päälaki. Muutama kuva pitää tarkistaa, ettei kasvojen sivuprofiili ole niin selvä, että lapsi olisi tunnistettavissa.
Seuraavana päivänä juttua lehdestä katsellessani palautui mieleeni keskustelu erään papan kanssa. Pappa muisteli tapausta, jossa vatsatautiepidemia vaivasi heidän kotikulmilla. Myös päiväkodissa, jossa papan lastenlapset kävivät, varauduttiin tilanteeseen. Pöpötaistelu alkoi desinfiointikuurilla ja lehtitoimittaja oli todistamassa tätä paikanpäällä. Lastenlapset pääsivät valokuvaan paikallislehden sivuille, ja se oli lapsille niin hurjan hieno asia, että muusta ei vähään aikaan puhuttukaan.
Toisella kerralla olin innokkaana menossa tekemään juttua taideterapiasta dementoituneiden osastolle. Soitin osastolle edellisenä päivänä ja sain luvan tulla.
Kolmea tuntia ennen tilaisuuden alkua sain kuitenkin puhelinsoiton, ja minua kiellettiin tulemasta. Eivät kuulemma olleet tavoittaneet esimiestä, ja toisaalta kaikkien asukkaiden omaisilta olisi pitänyt kysyä lupa. ”Mutta ei minun välttämättä tarvitse kuvata asukkaita. Tulen tekemään juttua taideterapiasta,” yritin vielä. ”Ei, emme uskalla nyt ottaa toimittajaa tänne.”
Ajattelin, että tuosta kirjaston satuhetkestä olisi voinut yksi, kaksi tai useampi pieni tyttö tai poika ilahtua: ”Minun kuva oli tänään lehdessä!”. Ja lehti olisi laitettu kotona talteen muiden tärkeiden muistojen joukkoon.
Samoin olisi hymy voinut tulla jonkun muistisairaan vanhuksen kasvoille. Dementoitunutkin ihminen tunnistaa itsensä valokuvasta.
Lea Mikkonen