Tunnen kiertäväni ympyrää, kun kaarran jälleen kerran maitohyllyn ohi. Ei voi olla näin vaikeaa löytää kauppalistaan kirjoittamaani 12 asiaa ihan normaalikokoisesta, eurooppalaisesta ruokakaupasta. Leipähyllyn eteen on kyykistynyt ystävällisen näköinen myyjä. “Anteeksi, mutta voisinko vielä kysyä?”
Kuten Suomessakin, Sveitsissä on kaksi suurta toisiaan vastaan kiivaasti kilpailevaa kaupparyhmittymää, Migros ja Coop, joiden liikkeiden tarjonta kattaa lähestulkoon kaiken, mitä ihminen saattaisi tarvita. Niiden lisäksi ruokamarkkinoilla vaikuttavat pienten kyläkauppojen muodostama ketju Volg sekä saksalaiset Aldi ja Lidl.
Minun lähikauppani on pienen kauppakeskuksen yläkerran Migros, johon minulla on kompleksinen suhde. Kuten koko Sveitsi, sekin on hauska sekoitus uutta ja vanhaa, nykyaikaa ja menneisyyttä.
Ensimmäiset viitisen kertaa yritin lähikauppaani sisään uloskäynnin kautta. Hän, joka sisäänkäynnin kuitenkin onnistuu löytämään, näkee ensimmäisenä korkean telineen täydeltä tuliteriä skannereita. Sellaisen voi kiinnittää ostoskärryjensä työntöaisan pidikkeeseen ja näppärästi piippailla ostoksensa sitä mukaa kuin ne mukaansa keräilee.
Vihanneshyllyllä on valinnanvaraa. Kaikkea löytyy normaalina ja luomuna, myös sellaisia outouksia kuin etäisesti pinaattia muistuttava mangold, jolla ei minun googlailujeni perusteella taida olla edes vakiintunutta suomenkielistä käännöstä.
Maitotuoteosaston kohdalla mieleeni muistuvat vanhempieni lapsuutensa kauppareissuista kertomat tarinat. Hyllyt ovat väärällään erilaisia täysmaitotuotteita ja pikainen kauppareissu pyhäpäivänä on turha toivo.
Kun syksyllä muutin tänne, aloitin välivuosiseikkailuni tahattomalla paastoviikolla. Kaikki ruoka oli minulle niin rasvaista, etten yksinkertaisesti saanut sitä nielautumaan. Jotta saisin syötyä edes jotain, lähdin ensiavuksi etsimään jonkinlaista vähärasvaista jogurttia. Löysin tasan yhden painontarkkailijoille mainostetun “100 kaloria” -nimisen purkin.
Kuivatavarahyllyltä nappaan mukaani kolmen paketin myyntipakkauksen paikallista pahettani eli maapähkinävoi-suklaatäytteisiä välipalakeksejä. Koska kyseessä on maa, jossa 5 euron seteliä vastaava rahasumma on kolikko eli pikkuraha, tulen maksamaan tästä herkusta pitkin hampain melkein tuon kolikon verran.
Kun ostoskierros on valmis, huippumodernin skannerinsa pääsee tökkäämään itsepalvelukassan kylkeen. Maassa, jossa Visa-kortti ei tosiaankaan ole vielä 2010-luvulla käypä maksuväline kaikkialla, onnistuu maksaminen silläkin luonnollisesti paperirahalla.
Sitten vain ulos kaupasta kassin kanssa ja kohti uusia haasteita. Jätän haikeat hyvästit suunnitelmalleni nimeltä “Kamat kyytiin ja vartissa ulos.”