On aika hassu tilanne, kun vahvuudesta tuleekin yhtäkkiä heikkous. Tästä olen saanut maistaa osani tänä talvena, kun olen katsellut Eurooppaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta kuin tähänastisen elämäni aikana, keskeltä jyrkkärinteisiä Alppeja.
Minulle kieli on aina ollut tärkeä itseilmaisun väline. Olen halutessani pystynyt sanoittamaan ajatukseni todella tarkasti ja luomaan sanoillani ihan uusia maailmoja. Täällä Sveitsissä arkikieleni on saksa, mikä on johtanut moniin jänniin havaintoihin. Uusi kieli tunkeutuu ajatuksiini ja uniinikin ja on matkallaan paremmalle taitotasolle tehnyt äidinkielestäni ponnahduslautansa.
Lennähdettyäni jouluksi kotiin Kuusamon huomasin olevani se kliseinen tyyppi, joka on jo pari kuukautta ulkomailla asusteltuaan korvannut osan äidinkielensä sanoista käsittämättömällä sveitsinsaksan mokelluksella. Sanoja, jotka ensin muistuivat mieleeni vain saksaksi ei ollut ihan yksi, eikä kaksi.
Eihän siitä päivästä, kun Finnairin kapearunkokone irrotti takapyöränsä Helsinki-Vantaan kiitoradan kiiltävästä asfalttipinnasta ollut tainnut kulua kuin kuukauden päivät, kun ystäväni alkoivat ensimmäisen kerran naureskellen huomautella siitä, kuinka jutuistani puuttui punainen lanka.
Samoihin aikoihin olin juuri uponnut tarpeeksi syvälle uuteen kotikieleeni saavuttaakseni tason, jolla aivoni jaksoivat keskittyä seuraamaan aikuisten välistä keskustelua pidempään kuin pari minuuttia kerrallaan. Pikku hiljaa yksinkertaiset ja toistuvat lauseet alkoivat tulla ulos suustani saksaksi ilman jatkuvaa kääntämistä, kokonaisina ajatuksina.
Parin kuukauden asumisen jälkeen aloin jälleen saada pikkuhiljaa käyttööni häivähdyksiä entisestä vahvuudestani, kielestä. En enää juurikaan joutunut pitämään omituisia parin sekunnin käännöstaukoja keskellä kiivasta keskustelua, eikä olo enää vuorovaikutustilanteissa tuntunut pelkältä varjolta itsestäni. Joulukuun toisella viikolla olin juhlamielellä, pystyin nimittäin ensimmäisen kerran spontaanisti kertomaan tarinan saksaksi.
Sveitsissä asuessani olen huomannut ihan uudella tavalla, kuinka tärkeä suomen kieli minulle on. Kun päivät pitkät puhuu vierasta kieltä, tuntuu suomen puhuminen hengähdystauolta ja aivolevolta, aivan ihanalta. Olen kuitenkin tajunnut myös, että ulkomailla asuessa kieli- ja varsinkin kirjoitustaitoa pitää ylläpitää, muuten se rapautuu.
Oli aika, kun minun ajatuksillani oli matkalla aivoista kurkunpään kautta paperille tapana jäsentyä järkeviksi lauseiksi kuin itsestään. Vaikka juttuni saattavatkin tällä hetkellä hetkellä hetkittäin herättää enemmän huvitusta kuin vakuuttumista, olen kuitenkin toiveikas, että tilanteeni vielä paranee. Viimeistään silloin, kun kengänpohjani jälleen koskettavat kotimaan routaista kamaraa.