En ostanut tänä vuonna minkäänlaista joulukalenteria. Sen sijaan minulla on ihan itse askarreltu nakkijoulukalenteri, joka johdattaa kohti tämän kolumnin ilmestymispäivää, jota odotan enemmän kuin jouluaattoa. Silloin nimittäin järjestetään ensimmäisen yliopistosyksyni viimeinen tentti. Ei yhtään luentoa tai laskuharjoitusryhmää kuukauteen eli minä pääsen joululomalle.
Nakkijoulukalenterissa on niin paljon luukkuja, että ajatuskin niiden kaikkien avaamisesta väsyttää. On ohjelmointitehtävää, pitkien uudenlaisista käsi- ja jalkaproteeseista kertovien artikkelien lukemista ryhmätyötä varten sekä soluhuoneen siivoamista, että olisi edes vähän kivempi tulla takaisin loppiaisena.
Syksy kului yhtä aikaa valtavan hitaasti ja nopeasti. Pitkät uutta tietoa tankaten vietetyt päivät ja bussipysäkiltä kotiin sumupullosateessa kävelty matka eivät tuntuneet loppuvan koskaan. Joskus alkusyksystä viikonloputkin matelivat, kun en oikein tuntenut vielä ketään, ja vähäisetkin kaverit menivät vapaapäiviksi koteihinsa.
Jossain välissä aika kuitenkin ilmeisesti hypähteli eteenpäin, koska yhtäkkiä Helsingin keskustan kävelykaduille syttyivät jouluvalot. Viimeistään kävellessään lakki päässä ylioppilaiden soihtukulkueessa itsenäisyyspäivänä sitä huomasi joulukuun tulleen. Se iänikuinen vesisadekin vaihtui hetkeksi pariin taivaasta tipahtaneeseen lumisenttiin. Lenkkarit kastuivat loskalammikoissa.
Vaikka väsyttää, joululoma ja keskiviikkoaamun junamatka pohjoiseen lähestyvät luukku kerrallaan. Niistä on jäljellä enää puolet, ja niistäkin osa oikein kivoja juttuja: ruoan taikomista niistä aineksista, jotka saattaisivat joululoman aikana pilaantua, ensi kevään kurssien valitseminen sekä laukkujen pakkaaminen. Ainakin paljon ulkovaatteita.
Sitä mukaa, kun luukut vähenevät, paino hartioilta kevenee ja aivoista vapautuu tilaa. Pitkän joululoman aikana ehtii tehdä kaikenlaista kivaa: ulkoilla ja koota tuliterä tuhannen palan palapeli, joka löytyi fuksiristeilyn välilaskulta Tukholmasta. Laivalla keinutti.
Nakkijoulukalenteri on vähän kuin Muumi-aforismin mehulasi, jonka nestepinta yltää lasin puoleenväliin – ankeuttaa kuin puoliksi tyhjä lasi, mutta ilostuttaa kuin puoliksi täysi. Miten päin vain asiaa katsoo, on selvää, että jos olisin marraskuussa laskenut hiukan enemmän ja katsonut Greyn anatomiaa vähän vähemmän, olisi kalenterissa huomattavasti vähemmän luukkuja.
Tämä ei kuitenkaan ole elämäni erikoisin joulukalenteri. Eräänä ikimuistoisena joulukuuna ala-asteikäisenä, kun koulukaverit retostelivat toinen toistaan suuremmilla aamuisilla suklaayllätyksillä, minun kalenteristani löytyi joka aamu kaksi sataprosenttisesti ksylitolilla makeutettua purkkaa. Silloin ei hirveästi hymyilyttänyt, mutta sittemmin olen huomannut, että eihän suklaan syömiseen mitään kalenteria tarvita.