Reilun kymmenen vuoden ajan olemme saaneet olla mukana lappeenrantalaisporukan syksyisillä pyöräretkillä Keski-Euroopassa. Tällä kertaa kohteeksi oli valittu Kroatia ja se osoittautuikin tavattoman mielenkiintoiseksi maaksi.
Kun katsoo Balkanin maiden karttaa, niin ajattelee, että onpa Kroatialla ollut onnea rajanvedossa. Se on saanut 1800 km pitkän ja kapean kaistaleen upeinta Adrianmeren rannikkoa ja saaristoa, jossa on toinen toistaan kauniimpia pikku kaupunkeja ja sen sijaan naapurimaa Bosnia ja Hertsegovina on saanut vain 20 km rantaviivaa.
Toinen merkillisyys tuli esiin Trogirin kaupungissa. Opas kaupunkikierroksellaan näytti paikan, tarkemmin sanottuna yksittäisen sillan, johon asti taustalta olevilta uhkaavan näköisiltä vuorilta levittäytyi Ottomaanien eli Osmanien imperiumi. Vuonna 1923 lakannut valtakunta veti mahtavuudessaan vertoja itselleen Venäjälle ja se ulottui laajimmillaan Algeriasta Irakiin ja Punaiselta mereltä Wienin porteille.
Asuimme 27-metrisessä”Kapetan Jure”-nimisessä, sopivan kokoisessa ja kodikkaassa laivassa, joka kyyditsi meitä ja vuokrapyöriämme pitkin Adrianmeren rannikkoa saarelta toiselle. Laivan miehistö, kapteeni, kokit, konepäällikkö ja hovimestari Romeo sekä oppaat, Jelena ja kreikkalainen Dimitrios olivat vain meitä varten. Tämä laivayhtiö, Islandhopping, oli erikoistunut pyörämatkailijoihin.
Laivamatka ei alkanut kohdaltamme kovin hyvin. Kävimme mielestämme hyvissä ajoin vaihtamassa paikallista rahaa, mutta palattuamme satamaan ”Jure” oli lähtenyt, 15 minuuttia ennen sovittua aikaa. No, laiva palasi kiltisti hakemaan laiturilla nolona odottavat matkalaiset, joiden syyksi koko juttu tietysti pantiin. Vielä määrättiin ”sakot”, kuohuviinit koko sakille.
Ensimmäinen pyöräilypäivä oli lämmittelyä, mutta toisena päivänä helteessä pitkässä uuvuttavassa ylämäessä porukka hajosi ja oppaat tekivät johtopäätöksen, että eipä kaikkien vieraiden kunto taida ollakaan paras mahdollinen. Niinpä päivämatkoja kohtuullistettiin ja peräpään polkijalle vaihdettiin sähköavusteinen pyörä. Syömistä ei kuitenkaan rajoitettu. Kolme tukevaa ateriaa päivässä.
Matkan painopiste muuttui väkisin leppoisaksi purjehtimiseksi, mutta ei siinäkään ollut isommin valittamista. Suojaisessa poukamassa opas tuli ilmoittamaan, että laivan koneet pysäytetään ja on 45 minuuttia aikaa uimiseen. Porukka hihkui innosta pomppiessaan laivan kannelta lämpimään Adrianmereen. Kapteenikin osallistui ilonpitoon. Hän heitti laivan ympärillä polskiville juomapullon, jossa taisi olla muutakin kuin lähdevettä.
Pyörät olivat liukkaita ja laadukkaita 21-vaihteisia menopelejä, joita oppaat joka päivä huolsivat ja putsasivat. Tarjouduin ostamaan omani, mutta kauppoja ei tullut. Vasta kolmen vuoden kuluttua koko kalusto menee vaihtoon.
Koska päivän polkemiset tulivat helposti hoidetuksi, jäi aikaa tutustua satamakaupunkeihin. Split oli niistä suurin, historiaa täynnä oleva kaupunki. Sen avaralla rantabulevardilla kuuluu jetset viihtyvän. Nyt ei kyllä näkynyt.
Korculassa oli aikaa käydä kirkkokonsertissa. Amsterdamilainen 12 hengen nokkahuiluorkesteri soitti renessanssimusiikkia. Soittimia oli pienestä 15 senttisestä piiparipillistä kolmemetriseen sähköpylvään näköiseen bassohuiluun. Jututimme väliajalla yhtä suomalaista soittajaa.
Vela Lukassa oli aamulla kalastustroolari purkamassa makrillisaalista. Tyytyväinen kalamies roikotti näytille komeaa miekkakalaa.
Omis-nimisessä kaupungissa oli tilaisuus osallistua leppoisaan koskenlaskuun Cetina-joella. Helpohkoja koskia oli kolmisenkymmentä, vesi oli kirkasta ja kanjonimaisemat komeat. Muistutti kotoista Kitkajoen laskua.
Aamulla satamassa oli turvallinen olo. Viereisessä laiturissa oli sotalaiva, tosin rauhallisissa aikeissa. Avoimien ovien tilaisuudessa ilmeni, että ”Dubrovnik” oli suomalaista tekoa, Wärtsilän Helsingin telakalla 1986 rakennettu 45-metrinen ”Kotka”-ohjusvene, joka oli toinen kahdesta laivasta, jotka myytiin 2008 Kroatialle. Kaksi muuta romutettiin. Sotapojat kannella olivat silminnähden ylpeitä aluksestaan