Kun on asettunut pariks kuukaudeks paikkaan, missä ei näy yhtään suomenkielistä tv-kanavaa ja radiostakin Muistojen Bulevardi - aamujen pelastus - kuuluu vain netin kautta, on keskityttävä kirjoihin.
Paikallisessa kirjakaupassa on suomenkielisille hylly, mistä löytyy viitosella takavuosina julkaistuja kirjoja.
Ensimmäisellä käyntikerralla käteen sattui Katja Boxbergin ”Paavo Lipponen”, julkaistu vuonna 2005.
Ajattelin vain kertailla vahvalla manuaalisella ohjauksella Suomea johtaneen yrmyn, kahdeksan vuotta pääministerinä toimineen harvapuheisen miehen vaiheita. Maan viimeisimmän valtiomiehen töitä kannattaa vieläkin joskus muistella.
Niin tietysti kävikin, mutta ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen pitikin palata takaisin alkuun, eli sivuihin missä kerrottiin 60-luvun loppuvuosista. Ja ryhtyä miettimään tarkemmin.
Vuonna 1968 Eurooppa meni sekaisin. Yliopistoista alkanut nuorison kuohunta saavutti myös Suomen. Vanhan valtausta vähän vanhemmat muistelevat edelleen tippa silmäkulmassa.
Vanhoillisimmat, menneiden aikojen asenteissa kiinni eläneet vaativat tiukkoja otteita partaradikaaleja vastaan.
Boxbergin kirja tarjoaa yhden näkökulman siihen, miksi Suomessa ei sorruttu aivan mahdottomiin ylilyönteihin.
Kekkosen ns. lastenkutsuthan on tuttu ilmiö. Kekkonen seurasi myös sitä, mitä tapahtui muuallakin kuin perinteisissä vallan kammareissa. Avustajat seurasivat tarkasti yliopistojen tapahtumia ja panivat merkille nimiä.
Näin syntyi käsite Tamminiemen lastenkutsut. Niille kutsuttiin parikymppisiä nuoria, joille oli jo tullut nimeä erilaisissa radikaaleissakin tempauksissa.
Monien tiukasti koti, uskonto ja isänmaa-arvoissa istuvien mielestä nämä radikaaliräyhääjät olis pitänyt vaikka tekosyillä heittää vankiloihin ja vaientaa. Yksi hyvä esimerkki tästä oli edelleen muistissa oleva tapaus Schuller. Aseistakieltäytyjä, jonka Kekkonen lopulta farssiksi kääntyneiden oikeudenkäyntien jälkeen armahti.
Tässä ”räyhäjoukossa” oli myös Paavo Lipponen, joka sai itsekin syytteen yllyttämisestä aseistakieltäytymiseen. Muutama vuosi aikaisemmin hän itse oli joutunut luopumaan haaveestaan päästä hävittäjälentäjäksi siksi, että kasvoi liian nopeasti yli 190-senttiseksi. Esikuvana kun oli enonsa, yksi sotien kuuluisimmista lentäjistä, Mannerheim-ristillä palkittu Tauno Iissalo.
Boxbergin kirjaa lukiessa tuli väistämättä mieleen, että jos Kekkonen olisi ottanut linjaksi näiden radikaalien ja uusia tuulia vaativien eristämisen, syytteitä ja tuomioita pienistäkin hairahduksista ja mielenilmauksista hakemisen, se olisi voinut johtaa nuorison radikaalien aineksien entistä tiukempiin asenteisiin ja harhautumisen vieläkin kauemmas normaaleista käytösmalleista.
Kekkosen myötämielisyys omiaankin ärsyttäneeseen nuorten ymmärtämiseen sitoi radikalisoitumassa olleet nuoret yhteiskunnan yhteisesti hyväksytyillä arvoilla tapahtuvaan kehittämiseen. Heille annettiin arvoa, mikä saattoi katkaista kierteen kohti rajumpia otteita.
Samaa konstia on käytetty muulloinkin populistien kohdalla. Niin SMP:n kuin Perussuomalaisten lento katkesi sitomiseen konsensukseen. Nykypersujen kanssa voi olla vaikeampaa, yhden asian liikkeitä kun on vaikea sitoa mihinkään, missä tarvitaan muutakin kuin lujaa uskomista yhteen asiaan