Ammattilehti Suomen Lehdistö julkaisi viimeisimmässä numerossaan kyselytutkimuksen, minkälaisia painostuskeinoja lehtien päätoimittajat ovat joutuneet kokemaan.
Minkäänlainen yllätys ei ollut, että ylivoimaisesti suurin osa päätoimittajista on kokenut monenlaista painostusta työssään. Painostusta on tullut niin kuntien virka- ja luottamusmiehiltä, ilmoittajilta kuin tavallisilta lukijoiltakin.
Viime vuosien kovimmat painostukset ovat tulleet toimittajien kokemusten perusteella politiikan tekijöiltä, niin yksittäisiltä toimijoilta kuin puolueiltakin. Kaikkein vilkkaimmin ovat kunnostautuneet aiheessa perussuomalaiset, hyvänä – tai pahana kakkosena tulevat keskustalaiset vaikuttajat.
Kumpikaan näistä ei ole yllätys. Perussuomalaiset ovat aina pommittaneet toimituksia koska kokevat jatkuvasti, että ns. valtamedia antaa liikaa palstatilaa ns. suvaitsevaistolle. Keskustan osa selittyy helposti taas sillä, että suurimmassa osassa maan kunnista, varsinkin pienemmissä kunnissa keskusta on ylivoimaisesti suurin valtapuolue ja kun lehdet taas yleensä toimivat vapaina puolueista, keskustan päättäjät eivät aina ymmärrä, että kunnassa on muitakin mielipiteitä kuin valtaapitävällä keskustalla.
Lähes neljäkymmentä vuotta Koillissanomissa kestäneen työurani aikana kokemukset olivat samansuuntaisia. Onneksi tapaukset olivat melko harvinaisia. Enkä kokenut yhtään painostusyritystä edes kovin vakavana.
Kerran tosin aamuisesta alakerrasta palaute tuli hyvinkin aamun raikkaana. Työhuoneeni ovelle ilmestyi mies. Avausrepliikki oli selkeän reipas: Terve, tekis mieli vetää sua turpaan, mutta vaimo kielsi. Eikä naama ollut yhtään hymyilevä.
Muutamat jonkinlaisiksi painostusyrityksiksi luettavat tapaukset olivat enemmänkin hieman hymyilyttäviä. Isoksikin päättäjiksi itsensä kuvitelleet toivat yleisön osastoon kirjoituksia ja ihan tosissaan uhoilivat, että tämä on sitten julkaistava tai muuten... En tiedä, mitä se muuten olis pitänyt sisällään.
Eivätkä ne kirjoituksetkaan mitään erikoisia olleet. Aivan tavallisia yleisönosastokirjoituksia, joiden julkaisemisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Kirjoittajat taisivat vaan kuvitella, että kirjoitukset ovat jotain kovaa ja olivat kai pienessä mielessään kuvitelleet, että kieltäydyn julkaisemasta niitä.
Muutamia kirjoituksia ei voinut julkaista mutta vain siksi, että olivat liian pitkiä. Ennätys oli lähes 40.000 merkkiä, kun normaalin yleisönosastokirjoituksen toivottu pituus on enintään 3.000 merkkiä
Vaalien alla tilanne aina hieman kuumeni. Joissakin tapauksissa oli pantava jarrua päälle kun innokkaimmat kirjoittajat alkoivat kiikuttaa lähes joka päivä melkein samanlaisia kirjoituksia. Silloin tuli tietysti niskaan syytöksiä sensuroinnista ja uhkauksia, että vaalien jälkeen tämä muistetaan.
Yksi hymyilyttäväkin painostusyritys oli kun Oulusta sain kerran viestin, että siellä oli käynyt lähetystö vaatimassa minun erottamista päätoimittajan paikalta. Vaatimus annettiin minulle vain tiedoksi, mutta ”ei aiheuta toimenpiteitä”