Yksinäinen singaporelainen naisihminen oli valinnut kolmiviikkoisen Suomen ja Norjan vierailunsa yhdeksi kohteeksi Koillismaan. Hän oli netissä varannut täkäläiseltä ohjelmapalveluyritykseltä pari päivää opastettua lumikenkäilyä. Oppaan hommat lankesivat allekirjoittaneelle.
Puolenkymmentä vuotta opaskeikkoja tehneelle eläkeläiselle taisi olla paras mahdollinen keikka. Vain yksi asiakas, jota kiinnosti kaikki, siis kaikki.
Taustaksi voisi vähän arvuutella, minkälaisista oloista tämä rohkea kulkijatar on reissuunsa lähtenyt.
Singapore on Kaakkois-Aasiassa, Malakan niemimaan kärjessä sijaitseva, pinta-alaltaan noin Helsingin kokoinen itsenäinen, vauras, korkeiden pilvenpiirtäjien kaupunkivaltio ja siellä on väkeä tungokseen asti, viisi ja puoli miljoonaa, 7500 henkeä neliökilometrillä ja se on yksi maailman tiheimmin asuttuja kaupunkeja. Sitä on verrattu vuoroin Monacoon tai Vatikaaniin, toisaalta upporikkaisiin Lähi-idän öljyvaltioihin Abu Dhabiin ja Dubaihin. Mutta väkeä on rutosti enemmän.
Se sijaitsee reilun sadan kilometrin päässä päiväntasaajan pohjoispuolella ja siellä on vain yksi vuodenaika, kesä, välillä kuiva ja välillä märkä.
Oulangan ja Riisitunturin kansallispuistot tarjosivat etelän kulkijalle runsaasti kokemuksia, jotka meistä itsestämme voivat tuntua vähäpätöisiltä.
Myllykoskella kuului tuon tuosta hiljainen huokaus: ” So beautiful.” Sen hyisessä vedessä puljaava koskikara oli ihmeellinen. Jännittävältä riippusillalta sai parhaat kuvakulmat.
Jyrävää kohti kulkiessamme tuntui siltä, että jokainen jäniksenjälkikin oli kuvattava. Saukko oli lasketellut mahallaan Kitkajoen törmillä ja myyrä oli poikennut lumen alaisista käytävistään ihmisten ilmoille. Ketun jäljet olivat oudot, mutta ketun sukellukset tutummat. Ne oli nähty netissä, National Geographyn videoilta. Karhun talviuni ja teeren selviytymistarina kiepissään olivat mielenkiintoisia, vaikka kyseisiä eläimiä ei tiellemme sattunutkaan. Samoin kiinnostivat luppo puhtaan ilman merkkinä, käävät ja juurineen kaatuneet puut.
Aallokkokoski sekä tietysti Jyrävä jääsiltoineen olivat vaikuttavia. Nuotiopaikalla opas sai loistaa. Harvoin honkapölkkyjen pilkkominen, kiehisten vuoleminen ja tulen sytyttäminen on niin suurta kiinnostusta herättänyt. Makkaratikustakin otettiin monta lähikuvaa. Nuotiomakkara tuntui ilmeisesti ensi kertaa oudolta, mutta maistui.
Paluumatkalla saimme seurailla jonkin päivän takaisia hirven jälkiä. Puoleksi syödyt männyntaimet ja katkotut latvat tuntuivat herättävän aidon tuntuista myötätuntoa metsänomistajan puolesta.
Riisitunturilla oli tykky mahtavimmillaan. Luokille painuneet kuuset olivat selvä viesti itämaiselle vieraalle: ”Nehän tervehtivät meitä! Welcome.” Lukuisat katkenneet kuuset kielivät taas poikkeuksellisen runsaasta lumesta.
Kitkajärvelle avautuva maisema kirvoitti lisää hämmästyksen ja ihastuksen huokauksia.
Nuotiopuut olivat Riisitunturin autiotuvalla tällä kertaa pitkinä rankoina ja vieras tuli pyydettäessä mielellään apuun. Opas näytti ensin miten sahaa käytetään ja siitä vaan saha kouraan. Aluksi kaikki kävi kömpelösti, koska ilmeisesti tällaisessa hommassa oltiin elämässä ensimmäistä kertaa. Kihnutusta jatkui jonkin aikaa, mutta riemu oli suuri kun ensimmäinen pölkky putosi. Toinen meni jo paremmin ja lopuksi piti jo hillitä liikaa innostusta.
Nuotiolla istuminen tuntui varmaan mukavalta, kun oli itse tehdyt puut. Ja makkarakin oli tullut tutummaksi, niitä paistettiin kummallekin kaksi.
Paluumatkalla illan jo alkaessa hämärtää pysähdyimme Suonnankylässä porotarhalla. Tuli selväksi, että poromieheltä ei kysytä, montako poroa hän omistaa ja jokainen poro on korvamerkillä omistajalleen merkitty. Kuin tilauksesta käveli ohitsemme pieni koulutyttö koiraa ulkoiluttaen. Hän oli poronomistaja. Hänenkin porojaan olimme katselleet.
Jouko Pätynen Kirjoittaja on eläkkeellä oleva hammaslääkäri