Arja Aho ompeli itselleen tyköistuvan, leveähelmaisen takin. Punainen villakangastakki oli näyttävä, mutta jotain siitä puuttui. Helmaan piti saada mustaa turkista.
– Tämän mieheni muistaa hyvin. Turkista piti lähteä hakemaan Rovaniemeltä. Mieheni mielestä takki oli värinsä ansiosta riittävän näyttävä, minusta ei ollut.
Suomalainen pelkää, että tulee liian hieno, sanoo tyylikäs ja huoliteltu Arja Aho Lapin Aitoturkiksen kausimyymälässä Kuusamossa.
– Se riski on kyllä hyvin pieni.
Arja Aho teki vielä 70-luvun alussa toimistotöitä Sallan kunnassa. Ruotsissa sallalaisen kanssa naimisiin mennyt, syntyjään sallalainen Aho, ei vielä tiennyt, että turkkurin ja modistin ammatit olivat varattuna häntä varten.
– Olen aina osannut tehdä käsillä. Turkis on kiinnostanut jo ennen kuin sen kanssa oli mitään tekemistä. Joku imu siinä on ollut.
Ja on edelleen. Eläkeiän Arja Aho on saavuttanut jo vuosia sitten, mutta hän tekee edelleen turkkeja ja hattuja Sallan Hautajärvellä. Sinne Isoviidan entiselle koululle Lapin Aitoturkis syntyi 70-luvun alussa turkistarhauksen yhteyteen.
– Olen vissiin jäänyt kiikkiin tähän työhön. Aina kiinnostaa tehdä jotain uutta, ja jossain välissä niitä pitää koettaa saada jatkamaan matkaansa. Kun saan tavaraa vähemmäksi, lopetan. Toisaalta kiva tätä on harrastella, kun on terveyttä ja virtaa.
Arja Ahosta tuli turkkuri, kun sallalaisen turkistarhan työkintaista alkoi tulla melkein liian hienoja, siis työkintaiksi.
– Yksi nahkanostaja sanoi, että mitä sä tollasta teet, tee hyvä ihminen turkkeja.
Aho kävi kaikki tarjolla olleet kurssit, oli opissa ja lopulta palkkasi ammattitaitoisen turkkurin opettamaan Lapin Aitoturkiksen henkilökuntaa.
– Parhaillaan meitä oli seitsemän. Tehtiin turkkeja tukkuun ja tilauksia. Saatettiin veivata lammasturkkeja yhdelle liikkeelle koko kesä kaiken muun ohella.
Vuonna 1971 perustettu Lapin Aitoturkis osti 80-luvun alussa Martta Pajulan hattuliikkeen Kuusamosta. Aho sai modistin ja tuotanto kasvoi. Sitten tuli 90-luvun lama. Turkisten suosio laski samaa tahtia kuin turkistarhauksen vastustus kasvoi.
Lapin Aitoturkis jäi kuitenkin eloon. Liike pysyi Kuusamon katukuvassa. Turkistarhausta Hautajärvellä ei enää ole, mutta Arja Aho ei ole lopettanut työtään.
Joulunajan ja vuodenvaihteen kausimyymälän Kuusamossa, tilaustyöt, metsästäjien kettukinttaat ja nikita-lakit ja messumatkat esimerkiksi Pohjois-Ruotsiin kuuluvat edelleen ohjelmaan.
– Pottujen keittely ukolle ei minulle riitä, sanoo Aho.
Lapin Aitoturkiksen asiakas on tavallisimmin rouva, jolla on jo turkki.
– Hän joko tuo turkin korjattavaksi tai ostaa uuden. Kun turkkia on tottunut käyttämään, siitä ei halua luopua.
Suomalainen ei tunnu tietävän milloin laittaisi turkin päälle. Turkkeja ihastellaan, mutta harva niitä ostaa. Jos ostaa, se tahtoo jäädä kaappiin. Tänäänkin vaikka on reilusti yli 20 astetta pakkasta. En osaa käyttää, moni sanoo.
– Laita se päälle vaikka piimän ostoon! Keski-eurooppalainen osaa jo käyttää turkkia. Se puetaan päälle heti syyskuussa. Keeppejä ja kauluksia käytetään kesälläkin.
Mielenilmauksien takia turkin käyttämistä ei Ahon mielestä tarvitse pelätä.
– Minun turkkia ei ole koskaan kommentoitu muuten kuin, että onpa ihana turkki. Eikä korjattavaksi ole tuotu yhtään tahallaan, siis kodin ulkopuolella, tuhottua turkkia.
Arja Ahon kokemukset turkistarhauksen vastustajista rajoittuvat Kuusamon metsäkiistan käräjöinnin aikoihin. Suojelupoliisi kävi Hautajärvellä ja kehotti valvomaan tarhaa yölläkin. Mitään ei tapahtunut.
– Muutamana aamuna Kuusamon liikkeen ikkuna oli likainen, kuin humalaisen jäljiltä, muistelee Aho.
– Kaikki eläimet, joita ihminen hallitsee, ovat vankina. Syömme lihat, kävelemme nahkakengissä ja käytämme nahkakäsineitä. Miksi karvoja ei saa käyttää, kysyy Arja Aho.
Mielestäni turkiseläin ei ole pahoinpidelty eläin, Aho sanoo.
– Eläimen hyvinvoinnin eteen tehdään kaikki. Yövuoteelta on lähdetty korjaamaan rikkinäistä vesikuppia.
Arja Aho sanoo, että tuttujen ihmisten keskellä hyvin hoidettu turkiseläin kellii ja on tyytyväinen.
– Aktivistien kuvissa ne näyttävät aivan eri eläimiltä, koska vieraat ihmiset ovat lähestyneet niitä, luvatta ja pimeässä.
Jossain muualla maailmassa, esimerkiksi Kreikan Kastoriassa, Arja Ahon uran mittasuhteet olisivat olleet toiset. Aho on matkustanut paljon, mutta asunut aina Sallan Hautajärvellä.
– Niin se meni.
Aho on piirtänyt satoja ja satoja turkki- ja hattumalleja.
– En minä niin taiteellisena itseäni pidä, että ne ihan vaan tulisi. Jotenkin se on kuitenkin ilmassa, mitä milloinkin kannattaa tehdä.
Nyt kannattaa tehdä pipoja. Aho tilaa pipot valmiina ja lisää niihin turkistupsun.
– Ihminen on muodin orja. Kun hatut olivat muodissa, kukaan ei enää sanonut, että hattu ei sitten sovi minulle. Ne alkoivat sopia kaikille.
Nyt kaikki käyttävät pipoa. Turkistupsulla piposta tulee asteen verran, miten sen sanoisi, peruspipoa hienompi päähine.
– Mutta ei liian hieno.
Arja Aho ottaa rekistä mustan kokopitkän turkin, jonka kaulusta koristaa valkoinen turkistere ja kukka-aihe. Ahon vuosia sitten tekemä turkki on tullut huoltoon.
– Yksinkertainen turkki, jossa kaikki on kauluksessa. Toimii edelleen. Materiaalin täytyy antaa puhua.
Persoonallisuus on Ahon mielestä Lapin Aitoturkiksen tunnusmerkki, vaikkakin hän olisi halunnut tehdä persoonallisempia turkkeja kuin mitä on tehnyt.
– Joskus jo tehdessä olen ajatellut, että tämän turkin taival on pitkä ennen kuin se lähtee jatkamaan matkaansa.
Arja Aho sulki Lapin Aitoturkiksen kausimyymälän loppiaisen jälkeen, pakkasi myymälässä paljon ihailua herättäneen punaisen turkin ja löytää sille ostajan ehkä Pohjois-Ruotsista. Sen ostaa joku yhtä rohkea nainen kuin Lapin Aitoturkiksen ensimmäinen asiakas vuonna 1972.
– Sillä tunnilla, kun avasimme, sisään astui Koillis-Lapin silloisen päätoimittajan vaimo Heidi Laakso. Rouvalle tehtiin punakettuturkki, pitkä.