Alakerta | Aleksanteri Pikkarainen / aleksanteri.pikkarainen@koillissanomat.fi
Palasin sunnuntaiehtoolla Teneriffan lomalta koti-Kuusamoon ja avasin telkkarin. Uutisissa samassa pöydässä istuivat iloisesti hymyilevät Katainen, Urpilainen, Sipilä ja Soini. Mitä ihmettä, ajattelin, kun tällainen seurakunta siellä niin hilpeinä töröttää.
Jonkinlainen ihme todellakin. Yhdessä yössä, kuin taikaiskusta, oli saatu sovittua maamme sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksista. Niin isoista asioista, ettei niitä täysin voi yksikään ihminen tässä maassa ymmärtää. Eivät yliopistoprofessorit, ja vielä vähemmän vaivaiset mökin mummot, eli terveyskeskustemme vakioasiakkaat.
Suurimmat irtopisteet naarasi keskustan Juha Sipilä, jonka ajatuksista sovun kerrottiin lopun viimein syntyneen. Näpeilleen sen sijaan sai perussuomalaisten oppositiokollega Timo Soini. Helsingin Sanomat nimittäin kertoi Soinin venkuroineen kaikin voimin sen eteen, että muiden hallituspuolueiden edustajat eivät pääsisi edes sisälle sote-uudistuksen tiedotustilaisuuteen.
Kieltämättä koomiselta näytti, kun pienten hallituspuolueiden johtajat Arhinmäki, Niinistö, Haglund ja Räsänen oli tuupattu puhujapöydän viereen syrjään napottamaan. Poloisille ei oltu annettu edes mikrofoneja.
Jättikokoisen uudistuksen ohella nähtiin farssinomaista poliittista teatteria, jossa petailtiin kylmästi paikkoja seuraavaan hallitukseen.
Samalla kun kaikki kilpaa hehkuttavat tuota sote-uudistusta, on suomalaisen terveydenhuollon tositilanne raadollinen.
Suurten ikäluokkien hoidontarve kasvaa joka päivä suuremmaksi. Käsiä tarvitaan lisää, mutta isot yksityisetkin terveydenhuoltofirmat käyvät yt-neuvotteluita, julkisella puolella on sama tilanne. Yliopistolliset sairaalat homehtuvat käsiin, ja henkilökunta oireilee niin fyysisesti kuin henkisestikin. Töitä on liikaa.
Latailin Kanarialla akkuja mielenterveys- ja pääkirurgiahoitajan kanssa. Molemmat kertoivat rakastavansa työtään, kuin myös sen varjopuolista. Ihailen heidän jaksamistaan. Minusta ei olisi pitämään oksennusastiaa kasvoleikkauksesta toipuvan ihmisen voidessa pahoin, tai kuuntelemaan kun skitsofreenikko haahuilee omassa maailmassaan. Varsinkin, kun voi elääkseen kirjoitella omasta päästään juttuja lehteen, ja siitäkin tienaa useamman sata euroa enemmän kuussa kuin nuo naiset.
Sitä vain, että poliittisen patsastelun lisäksi tekemistä riittää sosiaali- ja terveyspuolella ihan tosielämässäkin.
Aleksanteri Pikkarainen