Minulla ei ole minkään valtakunnan suuntavaistoa. Eksyn metsässä ja suolla, kaupungissa ja rakennusten sisällä, tutuissa ja oudoissa paikoissa. Aika monella on sama, ainakin monella naisella.
Suolla ei tarvitse innostua kuin kahden kypsän hillan verran, enkä enää tiedä mistä tulin. Astian pohja näkyy vielä, mutta kiinnekohdaksi katsottua kiveä, kuusta tai keloa ei näy enää missään. Suunta katoaa heti, kun kumarrun. Homma etenee hitaasti. Lyhyenkin pyllöttämisen jälkeen, vähän väliä, pitää tarkistaa missä suunnassa auto on. Jos kaiken lisäksi on puutteita ajantajun kanssa, polveilevat ohjeet auringon seuraamisesta ovat käyttökelvottomia.
Tosi puheessa en käy enää hillassa. Mustikkaan viitsin sentään. Etsin marikot sellaisista paikoista kuin talon ja sähkölinjan välistä ja käyn marjastan saarissa. Saaressa sopii lähteä kävelemään mihin suuntaan tahansa ja aina tulee rantaan. Rantaa seuraamalla, ehkä vasta iltahämärissä mutta lopulta kuitenkin, vene löytyy.
Epäilen, että suuntavaisto saattaa liittyä sukupuoleen. Naisten kanssa aiheesta riittää ilottelua, mutta harva mies myöntää eksyvänsä. Ehkä suuntavaisto on peruja metsästäjä-keräilijä-kulttuurin ajoilta, jolloin miehet menivät metsään ja naiset pysyivät leirissä. Vai onko se kasvatuskysymys? Pysykää tytöt pihassa! Menkää pojat metsään seikkailemaan!
Ehkä suuntavaistoa ei ole olemassakaan, ja kysymys on viitseliäisyydestä. Ei jaksaisi suunnistaa, eikä mennä hillaan, jos joku muu voi sen tehdä.
Olen tähän saakka oikein rakastanut ja ääneen kiitellyt navigaattoria, joka ystävällisesti ja ajoissa opastaa osoitteeseen tai kaupungista ulos. Välit navigaattorin kanssa kärsivät kolauksen, kun ajoin Rovaniemellä; kaupungissa, jonka asemakaava on, olkoonkin Alvar Aallon, mitä sekavin. Poronsarvi-kaava ei oikein hahmotu autonratista.
Naputtelin rautatieasemalla karttasovellukseen toiveeni päästä kaupungista ulos tielle kohti Enontekiötä. Heti kättelyssä luotto-oppaani petti minut aloittamalla: ”Käänny itään.” Mihin?! Sano oikealle vai vasemmalle! ”Ylämäkeen kohti Postikatua”, navigaattori jatkoi. Onneksi tunnistin ylämäen.
Annoin navigaattorin viedä. Katselin vikisten liittymiä, joissa opastettiin Muonioon, mutta navigaattori kehotti toisaalle. Nainen ei uhmaa navigaattorin ohjeita ilman parempaa tietoa. Palatessa kaivoin esiin maantiekartan.
Joudun usein kääntämään karttaa päässäni. Jossain Kuusamo-Anetjärven välillä on pakko uskoa karttaa ja muuttaa vasen oikeaksi ja Kuopiossa kääntää toria 180 astetta. Se sellainen vaistoa vasten kääntäminen kuulkaa ihan sattuu.