Suomi on hyvä maa. Hyvässä maassa on hyvä asua.
Silmiini osui nuorten keskuudessa tehty tutkimus, jossa nuoret arvioivat varsin positiivisesti Suomen mahdollisuuksia menestyä tulevaisuudessa. Tämän päivän nuorilla ovat kaikki ovet ja ikkunat auki maailmaan. Heillä on mahdollisuus tehdä vertailuja. Nuoret matkustelevat aikaisempia sukupolvia enemmän. Kielitaito luo suhteita ja kontakteja toisiin ihmisiin maailman eri puolilla.
Suomi on nuorten mielestä hyvä paikka maailman mittakaavassa. Mediassa kuva on toinen.
Ei pitäisi vanhan eläkeläisen pistää lusikkaansa mediasoppaan, joka on vellonut viimeisinä kuukausina niin sähköisissä tiedotusvälineissä, lehdistössä kuin sosiaalisessa mediassakin. Teen sen kuitenkin.
Vakanssit vaihtuvat, tulee potkuja ja lähtemisiä ovet paukkuen. Tässä ei ole mitään uutta. Ei ole uutta sekään, että jos kaikki ei mene mieliksi, pelätään sananvapauden olevan vaarassa.
Laatulehti Suomen Kuvalehti on profiloitunut sananvapauden tyyssijaksi. Pekka Ervasti lähti Ylestä ja sai palata takaisin Kuvalehteen. Ylestä vuoden visiitin jälkeen lähteneet maikkarilaiset saivat SK:sta työpaikat. Näinköhän SK:ssa saa kirjoittaa mitä haluaa? Vaikkapa lehden johdosta ja omistajista.
Vanhana yleläisenä katselin Ruben Stillerin vetämää Pressiklubia. Pääministerin ja Ylen suhteet ovat olleet kireällä ja Stiller tenttasi esimiestään, uutisten vastaavaa Atte Jääskeläistä. Stillerin apuna olivat hengenheimolaiset eli mediatutkija ja hyvin negatiivisesti Sipilään suhtautuva journalisti. Katsojan sympatiat jäivät Jääskeläiselle.
Jäin miettimään. Missähän suomalaisessa yrityksessä, esimerkiksi lehtitalossa tällainen tilanne olisi mahdollinen? Käydään läpi talon sisäisiä asioita kaiken kansan ruodittaviksi. Haukutaan esimiestä. Tämäkö on sitä uhanalaista sananvapautta?
Lehtimiehen ohjeissa korostettiin aikoinaan, että toimittajan tulee aina pyrkiä totuuteen ja haastateltavien mielipiteiden kunnioittamiseen, vaikka ne poikkeaisivatkin toimittajan omista mielipiteistä. Toisen ihmisen mielipiteen teilaaminen ei ole sananvapautta.
Median tulee olla mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa, jopa vahtikoirana, mutta ei räkyttävänä piskinä. Toimittajan näkemys on yksi osa kokonaisuutta, ei ehdoton totuus.
Vielä Suomen Kuvalehdestä. Se tarjosi työpaikan myös Koillissanomista potkut saaneelle toimitussihteerille 1970-luvulla. Muistaakseni Vaasan maanjako-oikeus kokoontui tammikuussa 1968 Kuusamossa pohtimaan Kuusinkijoen voimalaitoksen rakentamisesta johtuneita korvauksia.
Risto Lindstedt oli Koillissanomien toimitussihteerinä. J.B. Tarvainen lähti toimittajaksi paikalle. Tarvainen kirjoitti lehteen vain lyhyen maininnan, että maanjako-oikeus kokoontui Kuusamossa. Juttu vaikutti kuulemma sotkuiselta.
Seuraavan aamun Kalevassa oli laaja uutinen kokouksesta. Päätoimittaja Reino Rinne antoi toimitussihteerilleen potkut alta aikayksikön. Virkkulan poika pääsi sitten toimitusharjoittelijaksi lehteen. Lindstedistä tuli myöhemmin pitkäaikainen toimittaja Suomen Kuvalehteen.
Sananvapaus oli kuitenkin suhteellinen käsite jo silloin. Puolta vuotta myöhemmin vaihtui Koillissanomissakin päätoimittaja.
Onko siis mitään uutta auringon alla? Onneksi meillä on hyvä maa, jossa voi vapaasti ilmaista mielipidettään.
Lööppijournalismista kuitenkin asialinjalle!