Tunnustus heti alkuun: olen erityisen huono urheilun seuraaja. Joskus pitää innostua seuraamaan jotain tapahtumaa, mutta jos - ja Koillismaalla varsinkin kun - autourheilua ei lasketa urheiluksi, tapahtumien seuraaminen ei suuremmin kiinnosta.
Autourheilukärpänen taas pääsi puraisemaan kun pikkupoikana isän perässä tuli kuljettua katsomassa niin Jyväskylän suurajoja kuin moottoripyörienkin kisaa Harjun hurjalla, osin vielä hiekkapäällysteisellä katuradalla. Sama katuratahan on nyt otettu käyttöön uudestaan nykyisin Nesterallina tunnetussa MM-rallissa.
Rion olympialaisia seurasin kuitenkin jonkin verran. Ja tietysti piti lukea lehtiä.
Varsinkin lehdistä luetuista kommenteista vahvistui taas jo aikaisemmin miettimäni ajatelma: eivät suomalaiset ole urheilukansaa - me olemme voittajakansaa.
Ei suomalainen hurraa tai lähetä kannustusviestejä hienosti kilpailunsa läpikäyneelle - jos tämä ei kisan jälkeen seiso podiumilla siellä korkeimmalla paikalla.
Jos Suomesta Rioon matkustanut urheilija seisoo vaikka hopeapaikalla, sittenkin jostain nousee vankka urheilumies - joskus nainenkin - ja ilmoittaa suoraselkäisesti, että ”oliko sinne pakko mennä nolaamaan itsensä ja tuhlaamaan yhteisiä verovaroja”.
Ei meiltä riitä sympatiaa urheilijalle, joka on vuosikausia kirjaimellisesti hiki päässä rääkännyt itseään jos ei hän jossain kansainvälisessä kisassa ole voittaja. Erityisen paheksuttavia nämä urheilijat ovat niinä päivinä kun lehdet julkistavat myönnettyjä harjoittelun mahdollistavia urheilija-apurahoja.
Kansan syvistä riveistä kumpuaa uhoa: kyllä sitä ollaan käsi ojossa euroja ottamassa mutta eipä sitten tehdä töitä, että oltais tarpeeksi hyviä.
Paineet ja pahantahtoiset puheet syntyvät tietysti menneiden muistelusta. Suomi oli takavuosina urheilussa mahtimaa.
Ennen olympialaisia huomasin tilaston, jossa kaikissa olympialaisissa voitettujen mitalien määrä suhteutettiin maan väkilukuun. Tässä tilastossa Suomi oli ylivoimainen ykkönen koko maailmassa.
Vanhoja tähtihetkiä muistellessa kannattaa muistaa kuitenkin se, että joskus ennen sotia ja vähän niiden jälkeenkin olympialaisiin osallistui vain muutama kymmenen kansakuntaa. Rionkin olympialaisissa osanottajamaita taisi olla lähemmäs kaksisataa.
Korkeimmat jakkarat palkintojenjaossa miehittävät nyt maat, joista joskus 30-luvulla ei kukaan ollut kuullutkaan. Moni näistä nykyisistä menestyjämaista on ottanut valtiolliseksi tavoitteekseen saman, mistä Suomessa nyt käytetään termiä ”juostiin Suomi maailmankartalle”.
Suomen tuonaikaisten urheilijoiden kunniaksi voisi toivoa, että siihen aikaan nykyisenkaltaisista dopingaineista ei osattu edes haaveilla. Nyt urheilijoillaan maailmankartalle pyrkivillä mailla keinot on käytettävissä. Ja kiinnijääneiden perusteella näitä epäreiluja keinoja on myös käytetty.
Selkeä sääntö tuntuu olevan myös se, että mitä autotäärisempi maa, sitä paremmin sen urheilijat pärjäävät ja sitä varmemmin muutaman vuoden päästä jäävät kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä.
Tästä kaikesta huolimatta: kisoja on joskus mukava seurata. Ja taputtaa muillekin kuin voittajille. Jokainen olympialaisiin asti päässyt urheilija on varmasti kovemmassa kunnossa kuin kotisohviltaan kitkeriä kommentteja heittelevät tv-katsojat.