Elokuu 2016. Leena Kenttä ja miehensä Jari olivat uuden kynnyksellä. Haaveet olivat käyneet toteen, kun Heinolan kupeen betoniviidakko vaihtui Kuusamon vihreään luontoon. Leena pääsi takaisin kotiseudulleen 33 vuoden poissaolon jälkeen ja innokas kalastaja Jari kalavesien läheisyyteen.
Kolmen vuoden ajan kuvitelmissa oli punainen tupa, joka vaihtui muuton hetkellä vuokra-asunnoksi rivitalosta. Se ei haitannut. Pääasia oli, että lähiöstä oli päästy maalle ja oli tilaa tehdä sitä mitä halusi. Kädentaitoinen Jari teki puutöitä, ja yhdessä pariskunta kulki kävelylenkeillä.
Marraskuuhun mennessä kumpikin oli ehtinyt työllistyä.
Elämä oli tavallista, tasaista. Niin marraskuun 8. päiväkin, kun Leena lähti aamulla töihin. Jarin oli määrä lähteä tuntia myöhemmin omiin töihinsä.
– Tulin kotiin iltapäivällä. Kun avasin oven, hän makasi eteisessä sinisenä. Sanoin, että nouse ylös! En tykkää tuollaisesta pelleilystä! Miksi olet noin sininen?
Leena juoksi naapuriasuntoon.
Tuli poliisi. Alkoi tupakan polttaminen ketjussa. Muodostui kengillä tallattu ympyrä ensilumeen. Saapui musta auto.
– Kun se musta auto tuli ja vei hänet pois minun elämästäni, se oli pahinta.
Viimeinen auto vei Heinolaan sukuhautaan.
Piirongin laatikossa on kuva Jarista. Leena on yrittänyt pitää sitä esillä, mutta ei ole vielä siihen valmis. Sen sijaan hän käy silloin tällöin kurkkaamassa kuvaa.
Mustavalkoisesta otoksesta katsoo takaisin rauhallisen näköinen mies.
– Mihin sitä toisessa nyt ihastutaan. Varmaan silmiä katsoin ensin. Rakastin. Viihdyin hänen seurassaan, Leena kiteyttää kotonaan Kuusamossa ajatuksiaan Jarista.
Leena ja Jari tapasivat toisensa 12 vuotta sitten yhteisten tuttujen kautta. Vuoden päästä sukunimi muuttui samaksi maistraatissa.
Avioliitto oli kummallekin toinen, ja molemmilla oli jo aikuiset lapset.
– Kun hän oli paikalla, ei tarvinnut koskaan huolehtia mistään. Tapahtui mitä tahansa, hän pitää minusta huolta.
Sitä lupausta Jari ei pystynyt pitämään.
Minähän olen naimisissa. Mies on kotona. Kuka muka kuollut? Mitkä hautajaiset? Mikä sydänkohtaus? Mihin ruumis viedään? Mihin hänet haudataan? Miten perunkirjoitus? Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä! Onko niihin pakko vastata? Miksi minun pitäisi vastata niihin?
Puhelin soi taukoamatta.
Aluksi Leena kielsi tapahtuneen. Hän oli shokissa. Kaikki oli tapahtunut varoittamatta ja äkkiä.
– Ensin tuli itku, sitten viha. Vihasin kaikkia virkailijoita, Leena kertoo.
Hän muistelee, että ei ehkä aina käyttäytynyt kovin mukavasti ihmisiä kohtaan.
– Olen alkanut kiroilla hirveästi. En ennen tehnyt sitä. Saatoin myös soittaa veljen vaimolle ja sanoa, että haluan Jarin takaisin. Ei se ole kuollut!
Toisena hetkenä Leena puolestaan pystyi näkemään positiiviset asiat. Elämä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Tuska oli myös fyysistä. Askel oli niin raskas, että Leenasta tuntui, että hän ei pääse eteenpäin.
Helmikuussa menen katsomaan häntä. Hänhän on siellä Heinolassa. Haudassa. Lähtiessä haudalta sanon vain heipat. Mitään muuta en voi sanoa. Kriisiryhmässä sanon, että olen tappanut hänet. Miten muka? No lähtemällä töihin! Jos en olisi mennyt, hän ei olisi kuollut!
Ensimmäiset kuukaudet Leenan päässä oli ristiriitaisia ajatuksia. Ajatusmyrskyyn hän sai hieman selkeyttä kriisiryhmässä. Siellä iskostettiin päähän se, ettei Jarin kuolema ollut hänen syynsä ja että hänellä on oikeus elää elämäänsä kuten haluaa.
– Tukena olivat läheisimmät sukulaiset, kriisiryhmä ja Askel, jonka ihmisten kautta sain töitä. Työ piti minut kasassa varmaan kaikista eniten, Leena kiittelee.
Myös runojen kirjoittaminen auttoi Leenaa peilaamaan tunteitaan.
Kliseinen lause kuuluu joka suusta: otan osaa. Älkää enää toistelko sitä! Sanokaa ihan mitä muuta tahansa. Ihmiset soittelevat ja kyselevät, että mihin se kuoli ja mitä teet loppuelämäsi? Mitä se niille kuuluu?
Ihmiset kyllä soittivat, mutta Leenasta tuntui, että ihmiset eivät olleet aidosti kiinnostuneet hänen jaksamisestaan.
– Vaikka olisit töissä kahdeksan tuntia, tyhjää tilaa suremiselle jää kuitenkin.
Mitä Leena olisi kaivannut? Läsnäoloa. Kun suru on akuutti, silloin olisi tärkeä, että ihmiset olisivat läsnä.
”Mene silloin sen ihmisen luo, kun se tuska on pahimmillaan. Ole silloin mahdollisimman paljon läsnä.
Tuskan ollessa suurimmillaan ei kyyneleitä enää tullut itkiessä. Tuskaa ei voi kuitenkaan nakata nurkkaan.
– Tuska pitää käydä läpi. Jos et käy sitä silloin, käyt sen myöhemmin. Oli ongelma mikä tahansa, Leena tietää kokemuksesta.
Leena oli kierinyt tuskassa aiemmin, mutta se tuska oli ollut erilaista.
– Kuvittelin, että ero on elämäni traumaattisin kokemus, mutta se oli aika pientä tämän rinnalla.
Koti hehkuu vihreän sävyissä, uuden alun värissä. Vihreä toistuu verhoissa, koriste-esineissä ja tyynynpäällisissä. Leena itsekin hämmästelee värivalintaansa, sillä hän ei ole koskaan pitänyt vihreästä. Jarin kanssa asuessa kotia hallitsi sininen väri.
Vihdoin elämässä on kuitenkin jotain väriä. Leenan viime joulu oli mustavalkoinen.
– Ostin ison, mustan led-valon roikkumaan ikkunaan.
Tänä jouluna Leena aikoo laittaa oikeat kyntteliköt ja joulukoristeet paikoilleen.
Jarin lähdöstä on kulunut vuosi ja elämä on aavistuksen helpompaa.
– Selvillä vesillä? No en todellakaan ole, mutta tunnen, että olen eheämpi ja olen alkanut vähän nähdä valoa.
Vaikka Leenan elämä ei ole enää tunteiden vuoristorataa, hiipii kyynel herkästi silmään Jarista puhuttaessa. Suru on olemassa, mutta se ei ole enää raastavaa.
– Ikävä ei lähde koskaan pois sydämestä, eikä sen tarvitse lähteäkään. Ihmistä voi aina muistella sydämessä, oli hetki mikä tahansa.