Lapsen menettäminen, elämä kuoleman ja surun kanssa on osa monen perheen arkea. Arki, jota kukaan ei halua tai itselleen valitse.
Lapsen menettäminen jakaa elämän kahteen osaan – aikaan ennen ja jälkeen lapsen kuoleman. Lapsen kuolema tuntuu aina väärältä ja sille etsitään syytä, miksi ja mitä varten.
– Lapsen menettäneille vanhemmille ei ole omaa termiä. Vanhempansa menettänyt on orpo ja puolisonsa menettänyt leski, mutta lapsensa menettäneelle ei ole nimeä. Ehkä se johtuu siitä, että aihe on ollut yhteiskunnassa aiemmin pitkään tabu ja koko aiheesta puhuminen on koettu vaikeaksi. Miten kohdata lapsensa menettänyt ja miten tukea häntä, pohtii Kuusamon seurakunnan diakoniatyöntekijä Johanna Saapunki.
Aluksi suru on pohjatonta. Miksi-kysymykset ovat hyvin tyypillisiä, vaikka vastauksia ei välttämättä koskaan saada.
Suruprosessi on aaltoileva tunteiden vuoristorata.
– On syvää surua, lohduttomuutta, toivottomuutta, vihaa ja katkeruuden tunteita. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja normaaleja. Niille on annettava aikansa. Kaikki tunteet ovat tärkeä osa surumatkan tekemistä.
Aluksi suru on pohjatonta, fyysistäkin kipua. Se kuitenkin hellittää otettaan ja muuttuu ajan kanssa. Vaikka surusta ylitsepääseminen voi tuntua mahdottomalta, sen kanssa voi oppia elämään, kertoo Saapunki.
– Suru kulkee rinnalla koko loppuelämän ajan. Alkuvaiheen hyytävin kipu alkaa pehmetä ja suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Muistoa ja surua kantaa mukanansa kuitenkin koko elämän.
Surun kanssa ei ole hyvä jäädä yksin. Pahimmasta suruvaiheesta selviytymiseen auttaa läheisten ja vertaisryhmien tuki sekä ammattilaisen apu.
– Suru vie fyysisesti paljon voimia. Ihan perustarpeista on tärkeä yrittää huolehtia – että saa nukuttua ja syötyä, vaikka ruoka ei välttämättä maistukaan.
Puhuminen on väylä käydä läpi koettuja asioita ja tunteita kerta toisensa jälkeen.
– Asioiden sanoittaminen uudelleen ja uudelleen on tärkeää. Itkeminen helpottaa. On niin monia tapoja surra. Toiselle tekeminen on tärkeää, halkojen hakkaaminen tai lenkille lähteminen. Toinen työstää suruaan pitämällä päiväkirjaa.
Surun keskellä on myös iloisia hetkiä. Syyllisyyttä ei saa tuntea siitä, että välillä voi myös naurattaa.
– Esimerkiksi sururyhmissä kuuluu myös naurua. Välillä itketään ja välillä muistot synnyttävät nauruakin.
Kuusamon seurakunnassa toimii sururyhmä läheisensä menettäneille. Vertaisryhmissä ymmärretään surun kokonaisvaltaisuutta ja sen vaikutuksia kaikkiin elämän osa-alueisiin.
– Ryhmässä on mukana leskiä, oman vanhempansa tai lapsensa menettäneitä. Yhdessä käydään läpi surun ristiaallokkoa, arjessa selviämistä, muistoja ja suuria kysymyksiä. Välillä suru on helpompaa ja välillä se tempaisee syviin syövereihinsä. Vertaiset tietävät, kuinka suru elää ja sen voimakkuus vaihtelee päivästä toiseen. On hyvä muistaa, ettei surun kanssa tarvitse jäädä yksin.