Opettaja Kari Järvinen, liikunta. Siniset verkkarit, sandaalit, lippalakki väärinpäin. Olin Nilon yläkoulun yhdeksännellä luokalla, kun kokoonnuimme Liikuntahallin yleisurheilutilaan. Äänessä oli uusi liikunnanopettaja Kari Järvinen, joka oli seurannut seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla vaihtunutta opettajakööriä. Liikuntaa olivat opettaneet nykyisen Kone Pajulan tiloissa Sportiaa pitänyt urheilukauppias Kari Mäkelä, Pakan jääkiekkoilijana mainetta niittänyt, mainioksi opettajaksi osoittautunut Imppa Tuovila ja virolainen lentopallomies, jonka nimeä en enää muista.
Istuimme yleisurheiluradalla. Kari esitelmöi seiväshypystä, jota oli harrastanut myös itse. Rima oli keikkunut useammassa metrissä ja Kari oli polkaissut seipään kanssa täyteen juoksuun, taivuttanut ja linkoutunut taivaisiin, mutta ei aivan suorassa linjassa, vaan laskeutuminen patjalle epäonnistui. Kari oli mätkähtänyt seipään heittämänä patjan viereen maahan. Avasin suuni:
-Siksikö sinusta tuli tuommoinen?
-Kuka sanoi tuon, Kari kysyi.
-Minä.
Kavahdin vähän, että nyt tuli puhuttua ohi suun.
-Hyvä! Kari sanoi silminnähden ilahtuneena.
En muista enää sanatarkasti, mitä Kari sanoi tämän jälkeen, mutta viesti oli, että suunsoitto on taito, jonka ansiosta ihminen voi päästä elämässään pitkälle. Tunnista jäi mukava mieli.
Kouluaikojen liikuntaan minulla oli aina kaksijakoinen suhde. En pitänyt syyskuun aamuista Nilon hiekkakentällä, jolla jonotimme vuorotellen kuularinkiin. Sain työnnettyä kuulan narukäsilläni rautamötikän hädin tuskin omia varpaitani pidemmälle. Pitkäraajaisena pidin myös telinevoimistelua kauhistuksena, jota en oppinut. Alakoulun ajoilta jäi myös pysyvät traumat tunneilta, jolloin harrastettiin rytmistä voimistelua, liekö opetussuunnitelman vaatimuksesta. Tuntui nöyryyttävältä hypätä haarahyppy, kun opettaja löi tamburiinia.
Toisaalta tykkäsin pelata ja tykkään pelata edelleen pallopelejä. Yläasteella pidin erityisesti jalkapallosta ja koripallosta, jossa Järvinen oli haka. Hän opetti meille jopa paikkapuolustusta. Järvisen into tarttui. Jälkikäteen olen ajatellut, että koripallo olisi voinut sopia minulle, kun olin ikäisistäni pidemmästä päästä, mutta lajia ei Kuusamossa pelattu, toisin kuin Taivalkoskella.
Myöhemmin aikuisena Jyväskylän yliopistossa kanssani opiskeli yhtäaikaa yksi hyvä Kuusamon-kaverini liikunnanopettajaksi. Hän vitsaili aina, että hänestä tulee opettaja, joka ajaa tunnin alussa auton kentän laidalle, heittää oppilaille jalkapallon, istuu takaisin autoon, josta käsin tuomitsee rajaheitot auton vilkun avulla. Autossa soisi rokki. Järvinen ei ollut tätä maata, vaan hän osallistui innolla oppituntien tunnelmaan.
-Betonia puolustukseen! Järvinen huuteli jalkapallokentän laidalta. -Kumia hyökkäykseen! kuului kohta.
Viime vuodet Järvinen on valmentanut ansiokkaasti Pakan jalkapallojunioreita, lahjakasta -03-ikäluokkaa. Joukkueen sisältä olen kuullut, että reteä meininki on entinen. Järvisessä on paitsi opettajan ja valmentajan myös lääkärin vikaa. Kun pelaaja sanoo Järviselle, että jalkaan, tai mihin tahansa paikkaan sattuu, Järvinen vastaa:
-Leikkaa se irti!