Muutama päivä sitten sosiaalisessa mediassa lähti kiertämään suvakin kirjoitus. Siinä kerrottiin, miten suvakki oli jo nuorena lähtenyt vapaaehtoistoimintaan pitämälä askertelukerhoa, sitten seurakunnan pyhäkoulua. Siten hän oli löytänyt oman juttunsa. Suomen Punaisen Ristin toiminnan ja Vapaaehtoisen pelastuspalvelun. Hän kävi kaikki mahdolliset kurssit, mitä vain oli tarjolla.
Suvakki sai mahdollisuuden olla ystävä ihmisille, jotka kommunikoivat viittomalla, vetää näkövammaisten letkaa laskettelurinteessä. Hän on päivystänyt ensiapuryhmän mukana monissa tapahtumissa, auttanut tulipalossa kotinsa ja omaisuutensa menettäneitä. Lähtenyt etsimään kadonneita vaikka yöllä sateessa ja kylmässä.
Tämä suvakki on kuusamolaisille tuttu Mia Peltovuoma. Kirjoitus huomioitiin myös iltapäivälehdissä ja se on ollut tykätty somessa.
Minulla on samankaltainen historia. Olen ollut mukana Punaisen Ristin ja Pelastuspalvelun toiminnassa, edelleenkin. Yölliset heräämiset ovat tuttuja. Olen vienyt ruokaa vähävaraisille perheille, hankkinut vaatteet ja tarvekalut tulipalojen uhreille ja etsinyt vanhuksia ja lapsia vesisateessa.
Niin Mia kuin minäkin olemme tehneet tätä työtä tunteja laskematta, menoja ynnäämättä. Se työ on antanut meille ja sitä on myös arvostettu.
Nyt joukko ihmisiä on kyseenalaistanut tämän vapaaehtoistyön merkityksen. He huutavat, että suomalaisia tulee auttaa ensin. He eivät ymmärrä, että auttamisen ratkaisee vain tarve, ei ihonväri, ei uskonto, ei kotimaa. Nyt näitä suvakkkeja toivotaan raiskattavan, räjäytettävän ja vietävän navetan taakse.
Näitä suvakkeja on kymmeniätuhansia ja he ovat tehneet tätä työtä jo yli sadan vuoden ajan.
Eivät nämä puskahuutelijat ymmärrä, että tarvittaessa suvakit auttavat myös heitä.
Toisaalta he kyllä itse vaativat auttamaan, kunhan sen tekee joku toinen kuin he itse. Eräänlainen huipentuma on vaatia Kuusamossa seurakuntaa järjestämään vähävaraisille jouluruokailu. Ruokailu, jonka seurakunta ja vapaaehtoiset ovat järjestäneet jo viidentoista vuoden ajan.