Jos pessimisti osaisi hymyillä, niin tänään olisi aihetta iloon. Vaikka pessimistin poskilihakset värähtämättä roikkuvat alaspäin, niin mielessään hän on synkeän tyytyväinen: mitä minä sanoin...
Pessimisti on ehtinyt pettyä joka elämänsä käänteessä, koska on niin halunnut. Koulussa hän ei vaivautunut lukemaan kokeisiin, koska mitäpä tuo tyhmään päähän hyvejää. Armeijassa hän ilmoittautui vapaaehtoisena lattioita moppaamaan, sillä kuitenkin alikessut olisivat juuri hänet tuvasta hakeneet.
Työpaikallaan pessimisti tietää kertoa, että persuuksilleen menee tämän firman asiat. Jos välillä menee vähän paremmin, niin pian se tyhjän vouhkaaminen loppuu, ja loppu tulee. Se on varma se.
Miksipä ei tulisi, kun joka paikassa on niin pöljiä päättäjiä. Tässä firmassa, kunnassa ja seurakunnassa. Haaskaavat meidän rahat, ne tyhmät ja osaamattomat omaneduntavoittelijat.
80-luku oli synkistelijälle raskasta aikaa. Kuusamoon nousi kunnantalo, kirjasto, paloasema, uimahalli, liikuntakeskus. Narisemista oli vaikea keksiä, mutta aina sitä jotain mieleen tulee, kun oikein pinnistelee. Joka rakennus könöttää tietysti ihan väärällä paikalla. Ei mitään järkeä, eikä varsinkaan kulttuuritalossa. Siinä sulle kulttuuria, kun meet risusavottaan.
Onneksi tuli maankaatolama, jota pessimisti edelleen haalealla kaiholla muistelee. Työttömänä laahusti liki kolmannes Koillismaan väestä. Silloin ei pessimistin tarvinnut yksin katsella huoltoaseman pöydästä ulos. Oli muitakin tuijottelijoita, mutta jokainen tietysti omasta pöydästään ja ikkunastaan.
Tästä sillasta ei enää tolpilleen nousta, pessimisti julisti, kun taloja paukkui vasaran alle, mutta joutui muutamaksi vuodeksi pettymään, kun työttömyys kuihtui kuihtumistaan.
Sentäänsä syrjäseudut tyhjenevät, pessimisti jaksoi muistuttaa itselleen.
Hänen mielestään pian maaseudulla asuu vain lastensa hylkäämiä vanhuksia, joista ei pidä huolta kukaan, paitsi ehkä ulkomaalainen valelääkäri. Puhelimessa pessimisti marmattaa vanhusten talossa asuvalle äidilleen kunnallisten palvelujen karsimisesta. Pahoittelee, ettei ehdi kyläilemään. Pitää kyhätä kunnallisvalitus hallinto-oikeudelle vanhusten huonosta kohtelusta.
Muuten ei oikeutta tässä maassa saa.
Tänään pessimisti pukee päälleen tumman puvun, vaalean paidan, mustan kravatin, ja istahtaa tv-tuoliinsa. Vihdoin hän saa kuitata ihmisten vinot hymyt, vedätyksen ja vitsailun, kun hän on yrittänyt kertoa, miten asiat oikeasti ovat.
Euro romahtaa.
Pessimisti on jo liki tyytyväinen elämäänsä, mutta muistaa sitten, etteivät edes uutistenlukijat ole niin kuin ennen. Hymyilevät, elehtivät ja pelehtivät keskenään.
Toista oli Lindin Arvin aikaan. Nyt hänkin vain mökkeilee Kuusamossa, eikä jouda nuorempiaan opastamaan.
Pitihän tuo arvata.