Alakerta | Vappu Jaakkola / toimitus@koillissanomat.fi
Kun työssä on todella hyvä ja sen tekemistä rakastaa, puhutaan tekemisen palosta, intohimosta. Kun työtä rakastaa ja maailmakin tarvitsee sen hedelmiä, kyse on elämäntehtävästä.
Kun maailmaa parantavasta työstä myös maksetaan sopivasti, voi puhua kutsumustyöstä – ja tavallisessa ammatissa työskennellessä omasta osaamisesta saa palkkaa. Mutta mistä ihmeestä löydän ammatin, joka on näitä kaikkia – työn, jossa olen taitava, jonka tekemistä rakastan, joka auttaa osaltaan parantamaan maailmaa ja josta saisin vielä leivänkin pöytään?
Ylioppilaskokeet ovat ohi, mutta valmistuvan abin huolet eivät. Haku korkeakouluihin ja muihin jatkokoulutuksiin on pyyhkäissyt ajatuksia jo aikaisemmin, mutta nyt kun haut ovat käynnissä, epävarmuuden aalto voi tönäistä tai viedä mennessään välivuoteen asti.
Osa tutuistani on jo hakenut ja useimpien suunnitelmat, omani mukaanlukien, ovat valmiita toteutettaviksi. Päätökset kuitenkin mietityttävät yhä: mikä hakujärjestys, mihin kaupunkiin, pärjäänkö ennakkotehtävissä ja pääsykokeissa, mitkä ovat realistiset sisäänpääsymahdollisuudet – ja ennenkaikkea, teenkö oikean ammatinvalinnan?
Kun kaikki ovet ovat avoinna, on vaikea päättää mitä kohti kulkea. Pelottaa, että jokin portti sulkeutuu perässä – mitä jos käy viisi vuotta yliopistossa unelmiensa alaa, valmistuu kuitenkin työttömäksi eikä ole varaa tai jaksamista uudelleenkouluttautua?
Mitä jos käy pitkän koulutuksen hyvän palkan perässä ja työssä huomaakin tuhlaavansa aikaansa, kykyjään ja mahdollisuuksiaan, kun ei tee sitä mistä eniten nauttii? Pitäisikö sittenkin vielä miettiä?
Onneksi eduskunta perui lyhytnäköisen, eriarvoistavan ja ammatinvalintaa sekä uudelleenkouluttautumista entisestäänkin vaikeuttavan lakiesityksen, jossa opintotukea ei olisi saanut ollenkaan toisen samantasoisen tutkinnon suorittamiseen.
Ammatinvalinnassa tavoitteet eroavat: yksi haluaa työn, jolla tulee varmasti toimeen ja jonka palkalla voi viettää mukavaa vapaa-aikaa ja lomailla, toinen taas haluaa sellaisen uran, josta ei tarvitse lomaa ollenkaan. Joku toivoo vaikuttavansa yhteiskuntaan, joku taas haluaa tehdä osansa ympäristön eteen. Harva kuitenkaan vielä parikymppisenä varmasti tietää, mitä haluaa loppuikänsä tehdä.