Tällä viikolla lehdessä oli juttu koillismaalaisista murteista. Jutussa Jouko Vahtola kertoi, kuinka murteet voivat vaihdella jopa saman kunnan sisällä asuinpaikasta riippuen. Itse olen huomannut, että murteet - vaiko kielenkäyttö? - voi vaihdella jopa samassa asuintalossa riippuen ikäpolvesta.
Nykyisten lasten ja nuorten puheeseen englanti lienee tullut jäädäkseen. Onkin puhuttu fingelskasta. Pelien, elokuvien ja internetin käytön myötä lasten ja nuorten puhe on täynnä englannista johdettuja sanoja. Niiden tulkitseminen voi olla työlästä sellaiselle, joka ei englantia ymmärrä. Nyky-Suomessa se tosin taitaa olla enää kaikkein iäkkäimpien ikäpolvi, ainakin työelämässä lähestulkoon jokainen on joskus tekemisissä englannin kanssa. Myös nuorten tapa puhua on toisenlainen vanhempiin verrattuna. Kun jo elämää enemmän nähneet sanovat sanottavansa samalla monotonisella nuotilla, on nuorilla tapana nostaa puhenuottiaan sanottavansa päätteeksi. Ainakin itselle niin työläs ns. kysyvä ääni vieraiden kielten opiskelussa tuskin tulee enää tuottamaan vaikeuksia tälle ikäpolvelle.
Nyt ei siis harmita ollenkaan, että englanti on aikoinaan kiinnostanut ja olen jaksanut olla tunneilla aktiivinen. Alakoulusta muistan tunnilta yhdenkin tapauksen. Opeteltiin sanontaa ”all right” - kaikki hyvin. Opettajamme kertoi, kuinka sama asia voidaan kirjoittaa joskus ”okei” taikka ihan vain ”ok”. Nykynuoriso on ottanut käyttöönsä vielä näppärämmän tavan, ja vastaa kysymyksiin enää ”k”. Tästä tuskin on enää mahdollista lyhentää. Tietysti saman asian voi hoitaa myös peukuttamalla, jolloin ei tarvitse vaivautua puhumaan.
Muistan kyllä myös, kuinka etelä-Suomeen suuntautuneella luokkaretkellä niiiiin hävetti oma tapani puhua leveää taivalkoskelaista murretta. Ysiluokkalainen teini nyt on mielellään kaikkea muuta kuin se takametsien tyttö, joka puhuu sillä tavalla. Niinpä päätimmekin kaverin kanssa muuttaa puhettamme retken ajaksi. Mä ja sä taisimme onnistua saamaan aikaiseksi muuten siinä sen kummemmin onnistumatta. Eräs jo vanhempi mies nimittäin tuli kysymään, mistä me olemme kotoisin. Kerrottuamme olevamme Taivalkoskelta, pyysi tuo mies meitä puhumaan jotakin ihan omalla murteellaamme. ”Eikaet me osata,” yritettiin kaverin kanssa ja jotenkin pääsimme luistelemaan tilanteesta. Olisi nyt edes Kuusamosta, onhan se vähän isompi paikka, muistan ajatelleeni.
Tätä tasapainottaakseni kerronpa eräästä elämäni parhaasta keskustelusta. Se ei ollut pitkä, mutta sitäkin antoisampi. Yhdellä Oulun reissullani jouduin käymään Oysissa. Aikani vuoroani odotettuani pääsin lopulta lääkärin pakeille. Minut vastaanotti vaalea, ihan k:n näköinen mieslääkäri. Papereitani tutkittuaan hän aloittaa: - Jaa, sinäkö olet Kuusamosta? - Minä asun Saapungissa, vastaan. Siihen tämä lääkäri alkaa kertoa, mistäpäin Kuusamoa itse on. Se tosin menee minulta ihan ohi, sillä odotan jo omaa repliikkiäni: - Minä olen kyllä Taivalkoskelta kotoisin. - Jaa, Taivalkoskelta. No sittenhän sinusta ei kyllä kuusamolaista tulekaan, lääkäri vastaa. - Niin siinä taitaa käydä, sanon. - Mutta silti piti Kuusamoon muuttaa? - En nyt tiedä piti... - Niin no, joutu.
Torangin - tai pitäisikö sanoa Jurmun, vaiko ihan Pintamon - takaa tulleille tämä keskustelu saattoi olla täyttä hepreaa, pahoitteluni siitä. Paikallisille se taas lienee ollut ihan selvää pässinlihaa.