Helsingin Sanomat laski kunnallisvaalien tulokseen perustuen tulevien maakuntavaltuustojen paikkoja. Lopputulema on suurin piirtein, että Pohjois-Pohjanmaalla Oulu tulee saamaan paikkoja runsaasti ja pienemmät kunnat vähemmän. Saattaa jopa käydä niin, ettei esimerkiksi Koillismaa saa yhtään edustajaa maakuntavaltuustoon. Johtopäätös on se, että väkirikkaimmat seudut saavat edustajia ja syrjäalueet eivät. Mutta näinhän se on.
Lähtökohta Helsingin Sanomilla on mielestäni vähintäinkin erikoinen. Ikään kuin jokaisen kunnan pitäisi saada oma edustaja. Artikkelin ajatus on se, että maakuntavaltuustoon valittu edustaa siellä omaa kotikuntaansa. Eduskunnassa on muuten samanlainen tilanne. Kansanedustaja mielletään hyvin usein kotikuntansa edustajaksi. Miksi näin?
Mielestäni, korjatkaa toki jos olen väärässä, edustajat valitaan kuhunkin tehtävään nimenomaan hoitamaan sitä tehtävää. Kunnanvaltuutettu kunnan asioita, kansanedustaja lakien säätämiseen ja tietysti maakuntavaltuutettu maakunnan asioita.
Suoraan sanottuna en ole oikein viehättynyt mallista, jossa sama ihminen olisi kaikissa näissä edustustehtävissä. Varsinaista jääviysongelmaa siinä ei liene ole, mutta ainakin jonkinlainen intressiristiriita. Valtion näkökulma ja kunnan näkökulma esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhoidon kehittämiseen on varmasti tyystin erilainen. Se ei poista sitä, etteikö kansanedustajan tulisi toimia mahdollisimman tasapuolisen ja Suomen eri alueita huomioonottavan lain tekemiseen, mutta yksittäisen kunnan vuodepaikkojen tai päivystyksen säilyttämiseen tai lopettamiseen eduskunta on väärä foorumi. Vähintäinkin skitsofreenistä on, että kansanaedustaja leikkaa määrärahoja ja kuntavaltuutettu haluaisi niitä lisätä. Ihan realistinen tilanne vaikkapa ammattikorkeakoulujen rahoituksen osalta.
Sama asia silti on maakuntavaltuustoissa. Näkökulma on eri kuin kunnilla. Maakuntavaltuuston tulee toimia koko alueensa kehittämisen ja elämänedellytysten moottorina.
Toisenlaisiakin mielipiteitä on, tiedän sen. Onhan se myös keino siirtää tietoa ja vaikutusta kumpaankin suuntaan.
Outoa vain, jos kunta kokee ainoaksi vakuttamiskanavakseen oman edustajan.
Suomessa ei ole syntynyt järjestelmää, jossa poliitikko olisi oppinut katsomaan kuntaa laajempia kokonaisuuksia, ikäänkuin kasvamaan suurempiin saappaisiin. Ristiriitaa valtion, maakunnan ja kuntien välillä saa olla ja ne on pyrittävä ratkaisemaan neuvottelemalla ja yhteinen tavoite löytämällä. Se jopa voisi tuottaa poliitikkoja, jotka ovat joutuneet painiskelemaan asioita monesta eri näkökulmasta. Suomi kun on maa, johon mahtuu vain yksi totuus kerrallaan, tähän toivoisi tulevan muutosta.
Jos kuusamolainen ehdokas kyksenee vakuuttamaan äänestäjänsä maakunnassa osaamisellaan ja ajatuksillaan, miksi häntä ei valittaisi, tai oululainen sillä, että hän kykenee huomioimaan muutkin alueet kuin kotikaupunkinsa.
Maakuntavaalit tullaan varmasti käymään vielä kuntanäkökulmasta. Toivoisin vain, että jossakin vaiheessa esille nousisi aitoja maakuntaedustajia. Poliitikkoja, jotka olisivat kasvaneet omaa kuntaansa suuremmiksi. Kuten kuusamolainen kansanedustaja Ulla Parviainen totesi: maakuntavaaleissakin valinnat ratkaisee äänestäjä.