Ranskalainen kirjailija François de La Rochefoucauld on sanonut, että meidän tulisi vain teeskennellä myötätuntoa ja visusti varoa tuntemasta sitä.
Jos alkaisimme tuntea myötätuntoa jokaista kärsivää kohtaan, emme ehtisi muuta tehdäkään, koska kärsimystä on niin paljon. Mutta jos toisaalta käyttäytyisimme joka asiassa pelkästään luontomme mukaisesti eli julmasti ja muista piittaamatta, maailmasta katoaisi kaikki inhimillisyys. Jos me joka tapauksessa teeskentelemme, miksi emme voisi teeskennellä myös näin tärkeässä asiassa.
Yleisesti ajatellaan, että maailmassa vallitsevaa eriarvoisuutta ei kannata edes yrittää poistaa, koska kaikki maailman hyvä ei kuitenkaan voi koskaan olla jokaisen ulottuvilla.
Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin raportin mukaan alle sata maailman rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin maapallon köyhempi puolisko – 3,5 miljardia ihmistä – yhteensä. Muuan talousmies laskeskeli, että jos sadan superrikkaan omaisuus jaettaisiin tasan 3,5 miljardin köyhän kesken, kukin näistä saisi käteensä noin 200 dollaria. Talousmiehen ymmärryksellä todisteltiin näin, ettei rikkauksien jakaminen köyhille muuttaisi mitään ja olisi siis turhaa.
Tuollaista omaisuutta ei tietenkään kannattaisi taskurahoiksi jakaa vaan käyttää se köyhimpien maiden infrastruktuurin rakentamiseen. Se olisi humaanein teko koskaan, ja vaikka sen taustalla olisi pelkkä myötätunnon teeskenteleminen, se kelpaisi varmasti kaikille.
Rikkaiden uhrautuminen köyhyyden poistamiseksi on mahdoton ajatus, vaikka heidänkin kannaltaan köyhien olojen parantaminen olisi viisasta, koska se lopulta hyödyttäisi myös heitä itseään. Konfliktit vähenisivät, kun vihaan ja katkeruuteen olisi vähemmän syytä. Vakaus loisi lisää talouskasvua ja koulutetuista ihmisistä löytyisi paremmin työmuurahaisia rikkaiden asekauppaan ja muihin bisneksiin.
Köyhän kansan puolustaminen vaatii henkistä selkärankaa, koska useimmissa ihmisissä on vähän mitään puolustamisen arvoista. Vaikka ihmisten kapasiteetissa ei teoriassa pitäisi olla paljon eroa, tavallinen ihminen on yleensä tietämätön ja tyhmä. Kansan tyhmyys on niin suuri, että Helsingin Sanomissa 2010-lukua on ryhdytty kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi. Se tarkoittaa sitä, että jos joku tarpeeksi itsepintaisesti vakuuttaa Twitterissä, että maa on litteä, ihmiset uskovat sen.
Jos myönnämme, että ylipäänsä on olemassa sellainen kuin totuus, se todennäköisesti syntyy vastuuntunnosta ja tietämyksestä.
Norjassa muuan hevimies päätyi vahingossa kuntavaalien ehdokkaaksi ja pani lehteen ilmoituksen: Älkää äänestäkö minua! Seurauksena oli äänivyöry ja valituksi tuleminen. Samalla logiikalla eräs toinen hevimies nousi äskettäin maailman mahtavimman maan presidentiksi. Vastuuntunto ja tietämys eivät ole päällimmäiset asiat, jotka kansan valinnoista tulevat mieleen.
Kansallisuusaatteet ovat aikamme huvitusta siinä missä fasismi 1930-luvun Euroopassa. Saksalaisen Günter Kunertin runossa mies kömpii esiin sodassa pommitetun talon raunioista ja sanoo: ”Ei koskaan enää. Tai ei ihan heti ainakaan.” Fasismin luonteisten liikkeiden suosion nousun perusteella ”ei ihan heti” on nyt. Kansakuntien muistin pituus näyttäisi olevan 72 vuotta.
Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tasa-arvoa on syytä tavoitella ja kaikista on pidettävä huoli. Myötätunto on ehkä liikaa vaadittu, mutta voihan sitä yhteisen hyvän puolesta edes teeskennellä.