Mistä sitä tavaraa kertyy, on tuttu lausahdus monessa taloudessa. Näkymättömällä roinapeikolla pitää kiirettä säilöessään tarpeetonta materiaa kodin pimeisiin nurkkiin. Kukaan ei tätä tavaraa tarvitse, mutta siinä ne mystisesti pyörivät jaloissa tai tippuvat hyllyltä joka kerta, kun kaapin oven avaa. Koira on tietysti innoissaan, kun saa leikkiä saalista jahtaavaa metsästäjää parittomien sukkapallojen kanssa, mutta siihenpä kodin turhan roinan hyvät puolet äkkiseltään jäävätkin.
(Käsistään kätevät heräävät nyt ja kertovat, kuinka yksinäisiä sukkia voi hyödyntää askartelussa ja käsitöissä. Mutta kun meidän talon aikuisista ei noita käteviä kädellisiä löydy, niin sinne ne sukat jäävät pyörimään koiran viihdykkeiksi.)
Tarpeeton tavara lyö silmille erityisesti näin sesongin vaihtuessa. Kaappien perillä seilaa pino kesän aikana lasten pieneksi jääneitä tai muuten käyttämättömiä vaatteita ja inventaariota tehdään, jotta olisi taas tilaa lämpimämmille vaatteille. Kirpputoripöytä on varattuna ja toiveissa tavaramäärän pienoinen hillitseminen.
Se, että lapset kasvavat vaatteistaan, on luonnollinen asia, mutta kun sitä tavaraa kertyy ilman hyvää syytäkin. Turhuuksia tulee kaupoista kannettua turhan tiuhaan. Luoko tavaran hankinta tietynlaista valheellista turvallisuuden tunnetta siitä, että hallitsee ympäristöään? Loppujen lopuksi tavaranpaljous tuo vain ahdistusta, kun turhaa kampetta pursuaa kotona joka raosta, eikä komeroiden ovetkaan enää mene väkivallatta kiinni.
Ihmiset suunnittelevat ja toteuttavatkin blogeissa ja sosiaalisessa mediassa erilaisia kohtuullistamisprojekteja, joista tunnetuin lienee Amerikasta tännekin levinnyt idea henkilökohtaisten tavaroiden rajaamisesta sataan kappaleeseen. Tavaramäärän rajaaminen oleelliseen auttaa meitä myös harkitsemaan kulutustamme. Tavaramäärää kohtuullistamalla itsestään tekee ehkä vastustuskykyisemmän mainoksia ja kulutukseen ohjaavaa sosiaalista painetta vastaan. Impulssikuluttaminen loppuu, tai ainakin siihen kiinnittää enemmän huomiota.
Haaveissani siintää koti, jossa tavarapaljous-kirosanaa ei näy eikä kuulu. Tilaa hallitsee selkeys, keveys ja minimalistinen kauneus. Käytännössä siis sitä, että keittiön miljoonakaapin uskaltaisi avata ilman, että ensin pitää varovasti raottaa ovea ja varmistaa, ettei ainakaan mitään liian isoa ja särkyvää ole putoamaisillaan alas hyllyn reunalta.