Nuoruuteni päiväkirjat ovat tolkutonta tajunnanvirtaa. Niistä ei ole mihinkään.
Jos ne alkaisivat lauseilla: ”Oon ihan raivona Minnalle!”, ”Miksi just mulla on tällaiset reidet?” tai ”En aio rakastua enää koskaan”, muistaisin edes mitä tapahtui. Silloin tilityksiä voisi lukea hauskoina ja noloina muistoina, mutta minulla on vaan hautausmailta, ydinsodasta ja nälänhädästä haettuja metaforia. Sissus!
Kuusamossa luetaan tänään torstaina otteita päiväkirjoista. Areenana on Taiteiden yö ja Kuusamo opiston sali. Kutsu on kaikille avoin.
Lavalle saa nousta lukemaan otteita vuosikymmeniä sitten kirjoitetuista päivistä, merkintöjä eilisestä päivästä tai vaikka 80-luvulta säilyneestä laittoman pienellä täyteen kirjoitetusta teinarista.
Otteeksi voi valita säähavainnon kymmenen vuoden takaa tai rakkauden, rivit villasukan valmistumisesta, mökkirannan hauesta tai lauseet kohtaamastaan surusta. Kaikenlaiset otteet kaikenlaisista päiväkirjoista ovat tervetulleita.
Noloimmat teinitilitykset tulevat olemaan illan hauskuus, säähavainnoista voi kehkeytyä modernia runoutta, matkakertomus ainutlaatuista ajankuvaa ja elämän kriisikohdassa kirjoitettu päiväkirjan sivu koskettava monologi.
Arkisimmankin päiväkirjamerkinnän voi lukea kuin proosarunon: ”Valvon taas. Lumi tuli ja valaisi yöt. Kirjoitin joulukortit. Joka vuosi se on yhtä mukavaa; maalata, leikata, liimata ja miettiä ihmiset - kaikki läpi.”
Päiväkirjoissa asuu sensuroimattomia tarinoita. Kun kirjoittaa itselleen, ei sensuroi aiheita, tunteita eikä mielipiteitä. Kauheimmat ja kauneimmat asiat sanotaan päiväkirjassa, ei facebook-päivityksessä.
Päiväkirjojen lukeminen julkisesti voi olla hauskaa ja terapeuttista. Yksityinen kun on yleisempää kuin uskoisi.
Mitä henkilökohtaisempi, sydänverellä kirjoitettu tai mitä nolompi päiväkirjan sivu on, sitä varmemmin salissa istuu vähintään yksi samoja kokenut ja tykkää.