Alakerta | Suvi Peltola / suvi.peltola@koillissanomat.fi
Pääsin viime viikolla konkarihiihdonopettajan Jarno Komulaisen oppiin Rukalla. Hän on opettanut kaltaisiani vasta-alkajia laskettelemaan oman ikäni verran vuosia, yhteensä satoja ja taas satoja ihmisiä. Kaikki ovat kuulemma oppineet.
Jutustellessamme Komulainen kertoi jaksavansa työtään, koska pitää sitä erityisen palkitsevana. Huippuhetkiksi hän mainitsi tilanteet, joissa alussa kompuroinut oppilas vihdoin hurauttaa rinteen suuremmin kolhimatta itseään.
Siinä vaiheessa heitetään ylävitoset, lyödään kädet yhteen ja tuuletetaan. Sekä opettaja että oppilas ovat onnistuneet.
Olen viime päivinä päässyt työni kautta tapaamaan myös kahta muuta ihailtavalla innolla töihinsä ja muihin tekemisiinsä suhtautuvaa herraa. Toinen heistä on Risto Kumpula, paljon puhuva, mutta vähintään yhtä paljon tekevä oman onnensa seppä.
Toisin kuin niin monet kotimaiset yrittäjät, Kumpula uskaltaa ottaa riskejä. Hän tarttuu toimeen hanakasti ja uskaltaa tarpeen tullen vaihtaa suuntaa. Toistaiseksi taktiikka on tuonut leivän pöytään.
Kolmas tapaamani arjen sankari on Jouni Törmänen. Hän haaveili nuorempana baarimikon hommista, mutta suuntasi varmemman palkan toivossa metsätöiden pariin. Sittemmin mies on koonnut lukemattomia hirsikehikoita, eikä ole antanut reistailevan selkänsä hidastaa tahtia.
Törmänen suhtautuu palolla myös harrastuksiinsa, erityisesti runojen esittämiseen. Hankalasti aukeavaa Eeva-Liisa Mannerin tuotantoa hän saattaa tankata viikkokausia.
Ja jos hän lähtee hiihtämään, 20 kilometriä on alkusoittoa.
Kolmen miehen lisäksi haastattelin viime viikolla seitsemää yhdeksäsluokkalaista tyttöä ja poikaa. Tiedustelin, millä perusteella he valitsevan alan, jota lähtevät peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Liki kaikki kertoivat haluavansa itseään kiinnostavalle alalle, jonka parissa he voisivat nauttia työstään ja toteuttaa ominta osaamistaan. Suosikkialan työllisyysnäkymät eivät juuri huolettaneet.
Itse olen samanlainen idealisti. Koen, että vähäinen lahjakkuuteni on kirjoittamisen parissa, ja sitä haluaisin tehdä. Jos toimittajan työt kuitenkin jossain vaiheessa loppuvat, toivon kykeneväni haastateltavieni tapaan rohkeisiin suunnanmuutoksiin.
Muuten tuskin hyvää seuraa.
Suvi Peltola