Olen sen ikäinen, että muisti kantaa sukulaisten kautta täysin toisenlaiseen aikaan kuin nyt. Pappa jäi alaikäisenä orvoksi ja huutokaupattiin 1920-luvun auksuunissa sille joka hoiti hänet halvimmalla. Hän ei paljoa siitä ajasta puhunut, mutta muistoksi jäi nälkä. Karut koettelemukset näkyivät vanhoille päiville saakka. Kun olin lapsi, mummolassa Käsmässä viljeltiin suvun pottumaata. Vappuna oli sonnanajopäivä ja kevään lämmetessä Pajulan iso pelto niitattiin täyteen siemenperunaa. Joka syksy oli jumalattoman tuntuinen urakka edessä.
Pitkiä perunapenkkejä oli eräänäkin syksynä hataran muistikuvan mukaan kuusikymmentä. Käsin sentään ei kaivettu, vaan penkki levautettiin auki potunnostokoneella. Jokaiselle perunalle piti silti kumartaa kuin hillalle, kun ne noukittiin maasta sankoon. Perunaa riitti aivan taatusti koko talveksi, sillä sitä oli pantu kasvamaan riittävästi: Sukulaismiesten todistuksen mukaan pottuja ajettiin keväisin kellarista pari traktorikuormallista metsään ja seuraavana syksynä sama toistui. Valtavaan perunamäärään oli syynä se, etteivät ainakaan lopu kesken. Huhtikuu, kuukausista julmin, oli muistissa.
Ankara perunanviljely nousi taas mieleen, kun Ilta-Sanomat oli haastatellut Ikaalisten kylpylän keittiöpäällikköä, joka toi esille pöyristyttävän sikailun buffetpöydässä. Asiakkaat olivat jättäneet lautasille kasoittain pekonia, munakasta, jauhelihapihvejä, kinkkuleikkeitä, kananmunia, paahtoleipiä, pikkupullia, jukurttia, kuppitolkulla kahvia…
Silläkin uhalla, että leimaudun entisten kovien aikojen muistelijaksi, niin pääpiirteittäin jo kumpujen alla makaava pula-ajan nähnyt sotasukupolvi kääntyisi haudassaan, jos näkisi moisen ruuan tuhlauksen.
Muistan yhdenkin iäkkään käsmäläisen "tarkkoneen" toisten syömiä kaloja, kun ne oli ruodittu hänen mielestään turhan huolettomasti. Hänestä sanottiin, että on nähnyt pula-ajan, jolloin ruokaa ei ollut, kun me penskat vähän oudoksuen asiaa kommentoimme.
Sinänsä en buffetissä syömistä vastusta. Nyt buffetteja löytyy joka mainostaulun takaa, mutta takavuosina paikkoja oli harvakseltaan. Eikä niitä sanottu buffeteiksi, vaan seisoviksi pöydiksi, jollaisia oli ennen Kuusamossa tarjolla lähinnä vain Hotkun äitienpäivälounaalla. Niinpä söin ensimmäisen pizzapuffettini vasta parikymppisenä päästyäni pois armeijasta Sodankylästä.
Menimme kavereiden kanssa Oulun Fantasiaan ja tuntui huumaavalta syödä pizzaa niin paljon kuin jaksaa. Enkä ollut edes nähnyt vielä kebab-puffettia, jollaisessa kävin ensimmäistä kertaa Jyväskylässä niin ikään parikymppisenä.
Seurueessa oli muita kuusamolaisia ja tapaus oli niin iso, että pöydästä soitettiin yhdelle kuusamolaiselle puffet-legendalle Antille ja kuvailtiin mitä kaikkea pöydästä löytyy ja mitä kukin on syönyt. Ruoka on iloinen asia.
Nykypolven ei tarvitse kärsiä lähes vuosisata sitten vallinneen pula-ajan taakkaa, mutta kohtuus kaikessa. Ruoka on tehty syömistä, ei laskisankoa varten. Ei luulisi olevan vaikeaa ottaa sen verran kuin jaksaa syödä.