Alakerta | Marko Pinola / marko.pinola@koillissanomat.fi
No niin! Napsahtihan se henkilöauton ajokortti viimein taskuun. Nyt voin hyvillä aloittaa ajokorttiuudistuksen mukaisen maksimissaan kaksi vuotta kestävän harjoitteluvaiheen, jonka aikana käyn pienellä palautejaksolla sekä suoritan syventävän vaiheen kurssin. Mikäpäs siinä, ei muuta kuin hyvillä mielin liikenteen sekaan harjoittelemaan. Itsenäisiä ajokertoja on kertynytkin jo mukava määrä, mutta hetkinen, hyvillä mielin treenaaminen? Reilu kolme viikkoa ajokortin omistaneena täytyy todeta, että vaikka liikenteessä on ollut enimmäkseen mukavaa, liian usein on tullut vastaan ikäviä ja vaarallisia tilanteita suhteessa ajourani lyhyyteen.
Tätä kirjoitusta lukevat saattavat ajatella, että kyllähän niitä ikäviä tilanteita kohdallani sattuu, koska olen saanut kortin vain vähän aikaa sitten. Väite on täysin perusteltu, sillä onnettomuuden riski on moninkertaisesti suurempi vasta kortin saaneilla. Myönnän ensimmäisenä, etten ole parhain kuski, mitä tie päällänsä kantaa. Silti en voi kuin ihmetellä, kuinka hampaat irvessä maanteillä ja taajamissa ajellaan. Nopeusrajoituksia ei tunnusteta, ajolinjoista ei välitetä, merkinantoa ei harrasteta ja äänitorvea soitetaan ennen muuta solvaamismielessä, eikä ensisijaisesti vaaratilanteiden välttämisessä. On ikävä lähteä harjoittelemaan ajamista, kun takaraivossa jyskyttää kysymys, ”Millaiseen hullun myllyyn sitä tällä kertaa on autonsa keulan ajamassa?”.
Autokouluni opettajakin myönsi, että autokoulun aikainen tarkka ajaminen ja jokapäiväinen suomalainen liikenne ovat kuin kaksi eri maailmaa. Hieman kuin sivistynyt maailma kohtaisi villin lännen! Miksi asianlaita on näin? Onko ajokortti vain merkki loppuun suoritetun pakkopullan pureksimisesta, jonka hommattuaan voi tasaisen varmaan tahtiin unohtaa kaiken oppimansa? Vastaus on tietenkin; ei ole, mutta moni ei tätä vastausta tarpeeksi iskosta mieleensä. Onneksi iskostamiseen on olemassa yksinkertaisia keinoja, joita jopa minä, hieman hajamielinen vasta-alkaja liikenteessä, harrastan joka ajokerran jälkeen.
Henkilökohtaisen ajokerroista pidettävän päiväkirjan pitäminen ei maksa mitään ja on ainakin omalla kohdallani hyödyttänyt suuresti ajamisen harjoittelua. Ajokerran jälkeen kirjaan kännykkäni muistioon ylös matkan päivämäärän, pituuden, tarkoituksen ja virheet, joita mahdollisesti ajon aikana tein. Päiväkirja on tapani tiedostaa tekemäni virheet. Tapoja virheiden ja niiden korjaamiseen tähtäävien keinojen tunnistamiseen voi olla muitakin, mutta mielestäni olisi tärkeää, että me kaikki, vasta-alkajasta aina tottuneeseen kuskiin saakka harrastaisimme itsetutkiskelua liikenteessä.