Alakerta | Jenna Lehtonen / jenna.lehtonen@koillissanomat.fi
Kompassi osoittaa pohjoiseen. Suomalaisissa laululyriikoissa ja elokuvissa ollaan usein matkalla jonnekin kauas. Jos ei mennä Mombasaan tai Alabamaan, niin lähdetään Pohjois-Karjalaan tai Kuusamoon. Vai oletteko kuulleet biisiä, jossa joku laulaa ”Käynnistän Audin ja lähden Tammisaareen.”
Jos lyriikoihin ja elokuviin on uskominen, etelässä ollaan jatkuvasti levottomia. Sydän kaipaa virtaavien vesien äärelle, missä puut ovat vihreitä ja pellot täynnä viljaa. Kylmyys ei haittaa, sillä farkut ovat vaihtuneet verkkareihin ja niiden alle mahtuu pitkät kalsarit. On nääs lähdettävä kauas, jotta näkee lähelle. Tarkkaa suuntaa ei aina tarvitse, jos antaa sattuman johtaa.
Lauletaan, että ”Niin kauaksi matkustan, että hymysi unohdan.” Kokeilin tuota viime kesänä, mutta ilmeisesti Kuopio ei ollut riittävän kaukana. Jotkut ihmiset voi kaikessa rauhassa unohtaa, ne muistaa kuitenkin. Myöhemmin voidaan katsoa junan ikkunasta silmiin ja todeta, ettei tahdota toisiamme enää. Siinä ei enää ketään piiritetä pikkusuudelmilla.
Usein matkalle karataan. Yleensä syypää on rakkaus. Sitä joko juostaan karkuun tai lähdetään etsimään. Toki joukkoon mahtuu myös selvittämättömiä tapauksia, jotka kuvittelevat sydämelleen kypärän. Vauhtiin ollaan niin koukussa, että jopa suonissa virtaa bensaa. Suomalainen viihtyy maantiellä paremmin kuin talossa. Eihän se mikään ihme ole, kun asfaltti polttaa.
Karkumatkan loppusuoralla iskee kaipuu ja ikävä – puuttuva palanen. On tehtävä paluu rikospaikalle ja otettava mukaan vain se, mitä tarvitsee. Onneksi vain eilinen mies voi astua väärään vaunuun. Taivas itkee hiljaa yleensä siinä vaiheessa, kun viimeinen juna on mennyt. Vaihtoehdoksi jää hengailu asemalla. Tiettömältä tieltä kulkija voi poimia tuliaiseksi vaikka rentunruusun. Joku kehottaa tuomaan mukana länsituulen, mikäli sellaisen sattuu löytämään.
Jos onni käy, ainakin kissa huutaa talon alla kaipaustaan. Matkamuistot ovat hyvässä tallessa muovikasseissa ja sydän matkalaukussa. Sitä ollaan niin valmiita palaamaan kotiin. Kotimatkalla voi heittää yläfemmat ohikulkijoille ja kysyä niiltä samalla, kuka saa sen pienen palan onnea.
Lopulta todetaan, että ovet ovat auki ja niistä passaa edelleen lähteä. Kai se niin on, että katajainen kansamme on tuomittu kulkemaan. Se mitä tiellä tapahtuu, se tielle jääköön. Elämän moottoritieltä voi eksyä, vaikka kompassi kädessä.
Jenna Lehtonen