MTT:n erikoistutkija Matti Luostarinen esitti Suomen Kuvalehdessä julkaistussa artikkelissaan mielenkiintoisen kysymyksen kuntauudistuksesta. Miksi vanhoja rajoja ei hävitetty ja korvattu niitä optimaalisesti lasketuilla kuntarajoilla?
Tutkija tarkoittaa tällä sitä, että rajojen määrittely pitäisi aloittaa kaikista kuntarajoista puhtaaksi pyyhityn Suomen kartan äärellä. Uudet kuntarajat perustuisivat tarkkoihin laskelmiin ihmisten asuinpaikoista, asumistiheyksistä ja palveluiden sijainnista.
Luostarinen väittää, että tieteellisen laskennan lopputuloksena Suomeen syntyisi kuntajako, joka perustuisi nykypäivän tarpeisiin, ei historian saatossa syntyneisiin linjauksiin. Nykyisten rajalinjojen juuret juontavat satojen vuosien päähän ja perustuvat nautintaoikeuksiin, jotka koskivat esimerkiksi kalastusta ja metsästystä.
Niiden perusteella, ja osin sattumanvaraisesti, kuntarajat nyt mutkittelevat pitkin korpia ja rämeitä.
Luostarinen nostaa esiin sen, kuinka asuinalue vaikuttaa ihmisten identiteettiin ja yhteisöllisyyden tunteeseen. Teknokraatit unohtavat, että kuntaraja on muutakin kuin viiva kartassa. Kotipaikka on myös sitä, että ihminen tuntee kuuluvansa johonkin.
Puhtaimmillaan viljeltynä kotiseututunne tulee esiin naapurihuumorissa. ”Kuusamolainen saa syödä lakki päässä.” Vanha armeijakasku naurattaa erityisesti taivalkoskisia, joiden mukaan kuusamolaiset eivät voi paljastaa päätään metsässä, koska tikka lehahtaa paikalle päälakea koputtelemaan.
Yhteisöllisyyteen kuuluu, että joukko ihmisiä haluaa päättää itse omista asioistaan. Posiolaiset omistaan ja taivalkoskiset omistaan.
Hallituksen kuntauudistus valmisteltiin huonosti, mutta erityisesti on epäonnistuttu uudistuksen markkinoinnissa. Sen sijaan, että puhuttaisiin palvelujen järjestämisestä, intetään karttalehden äärellä ammoin piirretyistä viivoista.
Koillismaan kunnat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka nykysysteemi on tullut tiensä päähän. Perusturvassa rahat eivät riitä, vaikka rahaa käytetään enemmän kuin koskaan. Puheet ”alibudjetoinnista” ovat höpöä, sillä kaikki tulojen kasvu on kohdennettu sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Nykymallilla menojen kasvulle ei näy kattoa, sillä väestön ikääntymisestä on nähty vasta haalea alku. Kun ihminen vanhenee, hän sairastaa enemmän – tämä on elämän vääjäämätön kiertokulku, joka koskettaa meitä jokaista.
Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäminen on pakko saada kunnilta leveämmille hartioille huolimatta siitä, siirretäänkö kuntarajoja vai ei.
Petri Karjalainen