Tähän aikaan vuodesta sosiaalisessa mediassa kiertää useampia meemejä eli internet-ilmiöitä, jotka liittyvät kesän lähestymiseen. Monissa tuodaan huumorin keinoin esille sitä, millaisessa fyysisessä kunnossa itse kukin näin kesän korvalla haluaisi olla. Tiivistetysti voisi sanoa, että jokseenkin kaikki tuntuvat haikailevan tiukaksi trimmatun pepun ja vatsan perään.
Tai ainakin melkein kaikki. On nimittäin myös monia, jotka toivovat jotain täysin päinvastaista. He haluavat vatsanseutunsa kasvavan, tulla raskaaksi, saada lapsen.
Helsingin Sanomissa julkaistiin toissa viikolla (HS 4.5.2017) juttu helsinkiläisestä Jenni Heikkisestä. Hän on työssäkäyvä, monin tavoin tyypillinen nainen, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Hänestä ja hänen raskaudestaan erikoisen tekee se, että Heikkinen on vasta 31-vuotias, mutta hän tuskin enää voi saada lisää lapsia. Tämä johtuu Heikkisen sairauksista, joiden vuoksi hänen munasarjansa vetelevät viimeisiään.
Toinen Heikkisen raskaudesta erityisen tekevä seikka on se, ettei tuleva äiti tiedä mitään lapsensa isästä. Kun Heikkinen sai kuulla kykenevänsä tulemaan raskaaksi enää korkeintaan pari vuotta, hän oli juuri eronnut aviomiehestään. Ajatus lyöttäytymisestä yhteen jonkun kanssa ainoastaan raskaaksi tulemisen takia ei innostanut, joten Heikkinen päätyi kokeilemaan hedelmöityshoitoja.
Ne onnistuivat.
Luin Jenni Heikkisen tarinan työpaikalla. Kotona minua odotti uusin Me Naiset (Me Naiset 18/2017), josta myös löytyi juttua lapsen saamiseen ja lapsettomuuteen liittyen. Se oli viimeinen pisara, joka nosti pintaan joukon takaraivossani kyteneitä kysymyksiä.
Miten tukea lapsetonta ystävää? Mitä sanoa hänelle, jonka suurin haave ei ehkä koskaan toteudu? Onko lapsettomuutta kokemattomilla oikeutta edes puhua aiheesta?
Ja tietysti: Olen yhtä vanha kuin Jenni Heikkinen. Kuinka monta vuotta itselläni on aikaa?
Kuulun ydinperheen ylimpiin ystäviin, mutta Hesarin ja Me Naisten juttujen jälkeen näen enemmän harmaan eri sävyjä. Lasten saamiseen liittyy niin suuria eettisiä pohdintoja ja toisaalta puhtaasti biologisia, joskus karujakin realiteetteja, ettei aiheesta voi puhua kovin yleisellä tasolla. Jokainen tapaus on yksilöllinen ja täynnä tunnelatausta.
Tunteiden mittaluokasta kertoo paljon se, miten Me Naisten haastattelema Maria Kuosa kuvaa tunteitaan keskenmenonsa jälkeen: ”Lääkäri sanoi, että ei täällä mitään ole. Tunsin järjetöntä alkukantaista kipua. Kouristavaa tyhjyyden tunnetta.”