Eipä arvannut eläkeläinen viitisen vuotta sitten paikalliseen tipukerhoon liittyessään, mitä mielenkiintoista orastava lintuharrastus tuo mukanaan. Täkäläisen kevään ollessa vasta korvallaan suunnattiin linturetki etelämmäksi, Viroon.
Majoituimme kolmeksi päiväksi Villa Andropoffiin. Se oli lomakeskus ja sitä oli rakennettu Neuvostoliiton aikana 1970-luvulta alkaen maan korkeimman johdon ja valtiovieraiden lomanviettopaikaksi. Se sijaitsee Riianlahden rannalla lähellä Pärnun kaupunkia. Nimensä se on saanut Juri Andropovista, joka oli itäisen naapurimaan johdossa vuosina 1982-84. Hänen valtakaudellaan alettiin rakentaa mahtavaa päärakennusta, mutta hän ehti kuolla ennen sen valmistumista.
Suomenkielisestä esitteestä ilmeni, että neuvostoaikana alue oli aidattu ja tarkkaan vartioitu. Sotilasvartio kiersi aluetta ympäri vuorokauden. Vartiomiesten polku on vielä havaittavissa portin pielessä. Ulkopuolisilla ei ollut sinne asiaa, eikä koskaan tiedetty, keitä suurmiehiä alueella kulloinkin lomaili. Lehdet kertoivat vasta viikkojen päästä vieraista.
Mielenkiintoisin vanha rakennus oli elokuvateatteri, joka on vielä pystyssä, mutta kovasti rapistunut. Se oli erityisen tarkasti vartioitu. Sen ympärillä on vielä jäljellä muuri, jonka sisäpuolella ovat vielä erilliset vartiokopit. Esite kertoo, että elokuvakoneen käyttäjä vietiin taloon katon kautta eikä hän päässyt näkemään ketä vieraita salissa oli. Vain valkokangas oli näkyvissä.
Nykyisin alueen omistaa virolais-suomalainen yritys ja vieraina on mm. läheisen golfkentän asiakkaita ja kuten tällä kertaa bussilasti kuusamolaisia lintuharrastajia.
Lintuihmisille onkin läheisyydessä varsinainen aarreaitta, 2500 hehtaarin suuruinen kosteikko, jolla muiden lintulajien lisäksi saattoi olla levähtämässä arviolta vaatimattomat kymmenen tuhatta pohjoiseen päin matkalla olevaa ”tavallista” hanhea. Tuon tuosta muutaman sadan linnun hanhilaivue suoritti tyylikkään ylilennon lähietäisyydeltä siivet suhisten. Ja sieltä lintupaljoudesta kokeneet asiantuntevat bongarimme etsivät kaukoputkiinsa yhden ainokaisen harvinaisen harhailijan, punakaulahanhen.
Lintuharrastajat pitävät tarkasti kirjaa ns. elämänpinnoista, eliksistä, joita kokeneille harrastajille kertyy harvakseltaan silloin tällöin pari kolme kappaletta, mutta aloittelevalle allekirjoittaneelle tuli heti kättelyssä viitisentoista.
Vaikuttava näky oli merellä auringon paisteessa sinistä vettä vasten havaittu lumivalkea pikkujoutsen, joita oli sitten kerralla kokonainen helminauha, kaikkiaan 22 kappaletta, päättäväisesti matkalla kohti arktisia pesimäseutuja.
Pieni pettymys oli intiaanipäähineinen harjalintu. Ylpeästä kuvasta päätellen sen piti olla vähintään kukon kokoinen ilmestys komeine sulkatöyhtöineen, mutta se oli vain rastaan kokoluokkaa. No, kokenut lintukaveri totesi, että samoin saattaa käydä, jos hampurilaisen ostaa pelkän kuvan perusteella.
Kuusamossa oli keväällä paikallissanomissa juttu jalohaikaran vierailusta Nilojokisuulla. Silloin se jäi näkemättä, mutta nyt onnisti. Eliksen antoi kahdentoista jalohaikaran aura.
Kaulushaikara puhalteli pulloon jossain kaukana kosteikon reunalla. Nyt kuuluu täällä Kuusamossa samainen ääni Vasaraperässä.
Sää oli kaunis, linja-auto- ja laivamatka meni joutuisasti, opastus erinomainen, ruoka hyvää ja paikallishistorian havina käsin kosketeltava.
- Että mikäkö oli matkan parasta antia. Ehkä käynti Kablin monipuolisessa luontokeskuksessa. Opasrouvan ilme oli ovelan näköinen. Hän esitteli meille, ilmeisesti suurimman ylpeytensä, naisten vessan. Seinillä oli eläinten kuvia ja niiden alla kunkin eläimen ulostenäytteet muovirasiassa. Komeimpina karhun kakat.