Vietin viikonlopun keveän retkeilyn parissa. Eräälle autiotuvalle saapuessani haistoin ilokseni nuotion jo palavan. Iloni oli ennenaikaista. Se katkesi kuin seinään kuullessani lauseen ”heitä se vaan sinne nuotioon.”
– Et kai ole tosissasi heittämässä noita nuotioon, sain sanottua.
Myöhäistä, meni jo.
Katselin hidastettua pätkää nopeasta tilanteesta, missä roskientäytteinen pieni muovipussi lentää kaaressa keskelle leiskuvia liekkejä. Kaikkihan me tiedämme, miten siinä kävi: ensin syttymistään muovi käpristyy kurtulle. Myrkylliset kaasut olivat jo hyvää vauhtia matkalla kohti hengittämäämme ilmaa, kun huokaisin syvään.
– Kyllähän ne tuolla palavat, minulle kerrottiin. Totesin jonkun lakonisen kommentin henkilön ajattelemattomuudesta ja myrkyllisistä savukaasuista katsoessani nuotiosta nousevaa ohutta, mustaa kiehkuraa. Sain takuuvarmasti ilkeän valittajan leiman otsaani, mutta vähätkö siitä. Vahinko oli jo tapahtunut.
Minulle opetettiin pienenä, että roskia ei heitetä luontoon eikä luontokappaleita kiusata saatika kiduteta. Uskallan sanoa, että todella moni meistä on saanut samat opit. Olen mielestäni onnistunut pitämään näistä periaatteista kiinni melko hyvin, mutta kuka minä oikeastaan olen nuhtelemaan ketään roskanpolttajaa nuotion äärellä? En oikeastaan löydä muuta oikeutusta sille kuin sen, että olen yksi tekijä isosta joukosta, joka on yhteisvastuussa ympäristöstämme. Minusta on parempi olla polttamatta roskia kuin polttaa niitä.
Ympäristö ei varsinaisesti osaa kiittää roskatonta retkeilijää tai ahkeraa kierrättäjää, ei ainakaan välittömästi. Mistä siis kannustin sille, että ihminen veisi kierrätettävän moskan pois sieltä, missä se ei maadu? Tässä muutamia lukuja muistiin Luontoon.fi -sivustolta: vuosittain rannoille jää satoja ja satoja metrejä siimaa, jonka ainoa saalis on monta kuollutta linnunpoikasta. Kalastajien veneestä veteen heittämä tupakannatsa lilluu vedessä viisitoista vuotta. Karkkipaperi mainostaa herkkuhetkeä parhaimmillaan satakin vuotta.
Pelkään pahoin, että tuhansien vuosien päästä arkeologien meistä löytämät jäljet pitävät sisällään ruostuneiden P-kylttien vieressä lojuvia öljykanistereita ja tulentekopaikkoihin sullottuja säilykepurkkeja. Olipa se kaunis ja kehittynyt kulttuuri se.