Olin 6-vuotias, kun opin pelkäämään. En kotona, vaan esikoulussa, kun samassa ryhmässä oleva poika keksi alkaa osoittamaan kiinnostustaan väkivaltaisesti. Olin ensin niin äimistynyt, etten tajunnut kuin paeta.
Tilanne jatkui päiväkausia, nipistely muuttui lyönneiksi ja pakenemaan yllyttäviksi sanoiksi, joita saatteli vahingoniloinen nauru. Kunnes viimein eräänä päivänä piilouduin esikoulun pihalla olevaan betoniputkeen. Käperryin niin pienelle sykkyrälle kuin mahdollista ja vain toivon, ettei kiusaaja löydä minua. Löysi se, tietenkin. Kiusaajan jahtaamana juoksin itkien sisään ja piilouduin hoitotädin selän taakse huutaen ”Älkää päästäkö sitä sisään!”
Kun tilannetta selviteltiin, pahinta oli, että se kuitattiin lopulta selittämällä, että poika vain oli ihastunut minuun. Rakkaudesta se hevonenkin potkii ja niin edelleen. Yli 20 vuotta myöhemminkin tapahtuneen ajatteleminen raivostuttaa minua. Miten kukaan voi selittää lapselle, että minkäänlainen väkivalta on oikeutettua, jos pahoinpitelijä vain pitää sinusta?
Esikoulusta alkanut kiusaaminen jatkui läpi koko peruskoulun. Erilaisia esimerkkitarinoita löytyy joka vuodelta useampia. Luottamus aikuisiin mureni nopeasti, kun kukaan ei saanut kiusaamista loppumaan vaan useimmiten tilanteet kääntyivät niin, että olin itse syypää kaikkeen. Tai sitten en vain voinut olla kiusattu, koska olin niin kohtelias ja mukava ja sain kohtuullisen hyviä arvosanoja.
Ihmisten perseilyn selittämistä elämäntilanteilla tai -muutoksilla en ole koskaan ymmärtänyt. Marikalla on vaikeaa, koska hänen isänsä kuoli. Siksi Marika käytti tunnin elämästään haukkumalla ulkonäköäsi, ja sinun pitää vain ymmärtää. Ei pidä.
Petteri sai juuri tietää sairastavansa syöpää. Kyllähän sen ymmärtää, että aikuinen mies haukkuu kanssatyöntekijät ja menee henkilökohtaisuuksiin. Ei ymmärrä, minä ainakaan. Ikään katsomatta oman pahan olon purkaminen muihin ihmisiin ei pitäisi olla sallittua. Parempiakin keinoja on.
Kiusaamiseen ei ole helppo puuttua. Ikätoverit pelkäävät joutuvansa kohteeksi, aikuiset saattavat epäillä, lukevatko tilannetta oikein. Kiusaamista ei aina ole helppo huomata. Kiusaamisen hienovaraisuuden vuoksi siitä on myös helppo pestä kätensä. Mutta jos joku on riittävän rohkea kertoakseen, että häntä kiusataan, on mielestäni aikuisten tehtävä puuttua asiaan ja nimenomaan kiusaajiin, ei kiusattuun. Aikuisilla en tarkoita pelkästään opettajia, vaan vanhempia, valmentajia, ohjaajia, nuorisotyöntekijöitä, sisaruksia. Ketä tahansa aikuista tai jopa vanhempaa nuorta, joka huomaa, että jotakuta kiusataan. Jos joku kertoo sinulle, että häntä kiusataan, älä ole se selkärangaton, päänsä hiekkaan työntävä "aikuinen", joka levittelee käsiään eikä tee mitään. Pahimmillaan kiusatut ottavat itsensä hengiltä.
Jos epäilet, että jotakuta kiusataan, kysy. Kysy, miten menee? Kysy, tarvitsetko apua? Kysy, saatko istua ruokalassa tai tunnilla viereen. Tai kerro vanhemmalle nuorelle tai aikuiselle, johon luotat, jos epäilet, että jotakuta kiusataan. Pyydä heitä tarkkailemaan tilannetta ja toimimaan. Jos et uskalla puuttua suoraan kiusaamiseen, tarjoa edes tukea. Osoita välittämistä. Se voi pelastaa jonkun hengen.
Älä katso vierestä tai ohi niin kuin kaikki muut. Ole parempi.