Toi­mit­ta­jal­ta: Hai­kai­len mer­ki­tyk­sel­li­syy­den perään ihan arjen kans­sa­käy­mi­ses­sä – onko sa­no­jen­sa takana oi­keas­ti niin vaikea seistä?


-
Kuva: Mikko Halvari

Milloin merkitys menetti merkityksensä suomalaisessa kulttuurissa? Vai onko merkityksellä koskaan ollutkaan merkitystä?

Ehkä olen vanhakantainen, tai ainakin vanhemman kansan kasvattama. Sen kansan, joka ei turhia porise vaan näyttää teoilla, että välittää. Minua häiritsee yhä enenevässä määrin se, miten ihmiset tuntuvat vain hosuvan ja puhuvan, ja kuunteleminen ja tarkkailu unohtuu.

Ennen, vuosikymmeniä sitten, kun sanottiin jotain, se piti niin kauan kuin puhe peruttiin.

Ei, en yritäkään väittää, että ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Eivätkä kaikki vanhan kansan jäsenetkään ole suoraselkäisiä ja vähäsanaisia. Mutta kuten eräs haastateltava hiljattain sanoi, tänä päivänä kaikki rakastavat kaikkea näkkileivästä koiriin ja tunteet muuttuvat hurjan nopeasti.

Olen usein ylpeänä kertonut ulkomaisille tuttavilleni ja ystävilleni, että jos suomalainen kysyy, mitä sinulle kuuluu, hän haluaa oikean vastauksen. Mutta onko enää näin? Tuntuu, että Suomeenkin on melko lyhyen ajan kuluessa rantautunut englantilais-amerikkalainen kuulumisten kysyminen, mihin on kohteliasta vastata ainoastaan pintapuolisesti "hyvää".

Kapinoin kulttuurinmuutosta vastaan vastaamalla kysyjille aina jotain kohtalaisen ja hyvän väliltä ja selittämällä vähintään yhdellä lauseella, miksi tunnen juuri niin kuin tunnen sillä hetkellä. En voi pakottaa kuulijaa olemaan kiinnostunut, mutta en myöskään halua osaltani edistää välinpitämätöntä kanssakäymistä.

Jostain syystä olen aina pitänyt ajatuksesta, että ihmisiä aidosti kiinnostavat toisten kuulumiset. Ja jos ei kiinnosta, ei tarvitse kysyä. Ja jos kysyy, myös kuuntelee. Se jos mikä osoittaa välittämistä. Sitä, että toisella on sinulle merkitystä.

Tai ehkä vanhakantaisuuden sijaan syy löytyy luonteesta. Puhun paljon, mutta en ole ikinä jaksanut louskuttaa leukojani vain puhumisen ilosta. Saati lässyttää säästä pelkästään siksi, että, että se on kohtelias ja turvallinen puheenaihe. Parhaimpiin ystäviini olen tutustunut, kun olen istunut punaiselle sohvalle värikkäässä talossa pienessä sisilialaiskylässä ja heittäytynyt keskusteluun uskonnosta ja henkisyydestä, tai keskustellut suomen kielen murre-eroista ja taivastellut saattamisen monia merkityksiä.

Minua närästää kuunnella aikuisten ihmisten selityksiä siitä, miksi sovittu tapaaminen peruuntui viime hetkellä tai miksi luvattu asia jäi tekemättä. Sen kerran, kun koira oikeasti söi kotiläksyni ala-asteella ollessani, selitys ei mennyt läpi. Näin aikuisena en enää ihmettele, miksi.

Koen väsyttävinä ihmiset, joiden puheet ja teot eivät kohtaa. Yritän noudattaa sitä, mitä muilta odotan. Olla lupaamatta, jos en voi pitää, olla kysymättä, jos ei kiinnosta. Kuunnella, jos kysyn. Olla ylikäyttämättä sanoja, joilla on painoa. Rakas, ystävä tai lupaan.

Kotona ei puhuta tunteista, mutta aina kun sinne menee, saa ovella halauksen ja jääkaapista löytyy tulijan suosikkiruokaa.