Kohta kymmenen vuotta sitten, marraskuun kahdeksas, minä menetin ensimmäisen lemmikkini. Se oli siihenastisen elämäni surullisin päivä.
Ripa oli 15-vuotias mäyräkoira. Uskollinen, sympaattinen ja vähän äkäinen löntystelijä, joka sairastui äkillisesti.
Viimeisenä päivänään en olisi halunnut jättää Ripaa hetkeksikään yksin. Silittelin sitä, lauloin sille ”karhunpoika sairastaa” ja itkin sen pehmeään, harmaantuneeseen turkkiin.
Jossakin vaiheessa päivää minun oli pakko jättää se hetkeksi yksin. Viiden minuutin päästä huomasin sen kuolleen, yksin ja rauhassa omaan koriinsa.
Hautajaiset olivat vaatimattomat, mutta meille tärkeät. Isäni teki hätäpäissään puisesta leikkuulaudasta muistomerkin ja hautasimme Ripan yhdessä eläinten hautausmaalle. Itkimme kaikki: äiti, isä, aikuiset isoveljeni ja minä.
Kun Ripa kuoli, toi toinen koiramme lohtua koko perheen suruun. Kodissamme kuului vielä tassujen rapinaa, sängyn jalkopäädyssä oli vielä karvainen patteri lämmittämässä ja lattialle heitetyt makkarapalat löysivät yhä tiensä parempiin suihin.
Nyt kymmenen vuotta sitten lohtua tuonut Topi-mäyräkoira alkaa olla jo vanha, harmaa ja väsynyt. Pelkään, että pian on aika taas luopua.
Koko kesän olen tehnyt luopumisprosessia. Minulla on ollut koko ajan tunne, että teemme asioita yhdessä viimeisiä kertoja. Muistot ovat hauskoja: Topi paimentamassa uivia lapsia takaisin rantaan, mäyräkoira vääntäytyneenä kanssani riippumattoon, koiravanhus liian innokkaana kalakaverina perhokoukku huulesta roikkuen tai viimeisillä voimillaan poroa takaa-ajaen.
Pääsipä Topi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa Koillissanomiin valokuvamalliksikin.
”Se on vain koira”, kuulee usein sanottavan, kun joku itkee kuollutta lemmikkiään. Tietysti se on koira, mutta samalla se on myös tärkeä osa perhettä.
Topi on ollut elämässäni kaksitoista vuotta. Sen pehmeään turkkiin olen itkenyt monet itkuni. Riidat poikaystävien kanssa, isäni kuoleman, epäonnistumiset, yksinäisyyden ja epävarmuuden. Äitini kutsuu sitä terapiakoiraksi, koska se konkoilee aina syliin, kun jollakin on paha mieli.
Terapiakoiran lisäksi sillä on toinenkin hallitseva ominaisuus: se on aina edessä niin, että siihen on vähällä kaatua. Kun joku laittaa keittiössä ruokaa tai pesuhuoneessa pyykkejä, se tepsuttelee töppöjaloillaan jalkojen juureen pölkyksi niin, ettei sitä edes huomaa.
Ja kun on ilta, se puskee kuonollaan untuvapeittoa, jotta joku nostaisi peiton kulmaa. Sitten se asettuu lokoisasti kainaloon, maiskuttaa suutaan kolme kertaa ja aloittaa sitten kuorsauksen.
Pian on aika sanoa jäähyväiset ja kiittää tuota pientä, harmaata töppöjalkaa yhteisestä matkastamme.
Vaikka luopuminen on nyt, kymmenen vuotta vanhempanakin, raastavaa ja tuskaista, tiedän, että joskus on vain parempi antaa karvakaverin juosta kohti vihreämpiä laitumia.
Olla vierellä loppuun asti, mutta päästää rakas ystävä lähtemään yksin, kun sen aika on.