Oletko koskaan nähnyt kaupassa äksyilevää vanhempaa, joka käyttäytyy lapsiaan kohtaan asiattomasti ja jonka käytös saa sinutkin äimistymään?
Luin jokin aika sitten Facebook-päivityksen, jossa kirjoittaja oli nähnyt kauppakeskuksessa isän, ”jolle voisi ojentaa vuoden isä -palkinnon”. Isä oli tiuskinut lapselleen ja raivostunut täysin turhasta asiasta. Tuhannet vihaiset ihmiset reagoivat kirjoitukseen.
Sydäntäni riipaisi. Tunsin raivoa vanhempaa kohtaan ja säälin tuota pientä viatonta lasta. Ettäs kehtaa! Jossakin siellä raivon takana tunsin kuitenkin kolauksen omassatunnossani. Syyllisyyttä. Myötätuntoakin.
Myös minä olen ollut tuo paskapäinen vanhempi, joka tiuskii lapsilleen ja käyttäytyy typerästi. Minustakin olisi voinut kirjoittaa monta mehevää somepäivitystä: huono äiti liikennepuistossa esti lasten hauskanpidon, tiuskiva äiti lähikaupan kassalla syytti turhaan pientä tytärtään, huumorintajuton mutsi pilasi koko perheen iltakävelyn.
Joka kerta, kun olen käyttäytynyt väärin, suurin harmitus on ollut minulla itselläni. Joka kerta rauhoituttuani olen pyytänyt anteeksi sanojani ja kertonut, ettei typerä käytös ollut kenenkään muun syytä. Sanoitan omia kiukuttelujani samalla tavalla kuin olen jo vuosia sanoittanut lasteni kiukutteluja: äidillä oli niin kamala nälkä/väsymys/jännitys/säikähdys, että äiti käyttäytyi typerästi.
Ulkopuoliset eivät näe hetkiä ennen raivoa tai raivon jälkeen. Ikävän käyttäytymisen syynä voi olla huono päivä, väsymys, stressi, pelko, suru, epävarmuus. Vahvoja tunteita, jotka vyöryvät päälle juuri niinä hetkinä, jolloin pitäisi itse osata olla aikuinen.
Olen myös äiti, jota tyttäreni sanoo maailman parhaaksi äidiksi. Äiti, joka kuuntelee, ottaa kainaloon, kehuu ja kannustaa, etsii selityksiä kinkkisiin kysymyksiin. Äiti, jonka vuorovaikutusta lastensa kanssa voi hyvinä hetkinä ihailla. Suurimman osan ajasta olen ihan normaali äiti, joka antaa ruokaa, pesee pyykit, ottaa viereen nukkumaan ja puhaltaa, kun tulee pipi.
Jokaisen tunnemyrskyni jälkeen tunnen aidosti itsekin olevani maailman ikävin äiti. Jos joku tuntematon kuvailisi minua yhden pahan päiväni perusteella huonoksi äidiksi, uskoisin sen sillä hetkellä itsekin, mutta sydämeni murtuisi. Enkä usko, että murtumisestani olisi kenellekään mitään hyötyä, sillä juuri epävarmuus ja suru lisäävät pahojen päivien määrää.
Typeriä tekoja ja tiuskaistuja sanoja ei tarvitse hyväksyä, mutta syitä teon taustalla voi yrittää ymmärtää tai jopa ratkaista. Seuraavan kerran, kun näet kaupassa neljävuotiaan kanssa kilpaa huutavan vanhemman, älä heti tuomitse.
Syyllistäminen tai pikaisten johtopäätösten kirjoittaminen nettiin koko maailman päiviteltäväksi ei johda mihinkään hyvään. Usein se kiukutteleva vanhempikin haluaisi vain kuulla: ”Hei, kaikki hyvin, sä oot nyt vaan tosi väsynyt.”