Risto Pikkupeura
Juttelin serkun kanssa niitä näitä, kun hän yhtäkkiä kertoi, että heillä on tallessa isoisän saappaat. Ne ovat hyväkuntoiset, mutta eivät heidän perheessään kenellekään sopivat. Haluaisinko minä ne. Totta kai. Itse asiassa minulla ei ole mitään isovanhemmistani muistuttavaa.
Saappaat olivat todella hyväkuntoiset. Sellaiset paljon kävellyt Lapin kengät. Jotakuinkin huopavinkkelin ja lapikkaan risteytymä. Jämerää tekoa, selvästi suutarin aikoinaan tekemät. Pohja puunauloilla kiinni. Ikää oletettavasti jos ei vuosisata, niin ainakin puolet siitä.
Arvelin, että parhaiten ne säilyvät edelleen käytössä.
Nyt nahka on rasvattu ja kengät ovat lähes uuden veroiset.
Kun vedin lapikkaat ensimmäisen kerran jalkaan, ne olivat juuri sopivat. Ällistykseni ne ovat myös keveät. Askellus oli kuin lentoa. Tunsin olevani isoisäni saappaissa myös kuvaannollisesti. Muistin, että isoisäni oli ystävällinen mies, joka hoiti tyynesti ja hätäilemättä hommansa. Oli kuolinpäivänäänkin lapioinut ensin lumet pihalta ja navettapolulta, ennen kuin asettui sivustavedettävälleen, ja kuoli.
Kuljen myös isäni saappaissa. Hän oli valtion leivissä silloissa Posti- ja telehallituksessa, myöhemmin telalaitoksessa. Siihen aikaan, jolloin Posti ja tele vielä hoitivat ammattiylpeydellä yleispalvelutehtäväänsä postinjakelun ja puhelinlinjojen ylläpitämisessä. Valtio puki työntekijänsä antamalla muun muassa saappaat muutaman vuoden välein. Ne saappaat ovat minulla edelleen käytössä. Menossa on neljännet pohjat.
Tämän kirjoituksen ajatus ei ole vanhat saappaanrohjot. Ajatus sen sijaan on kierrätys. Jollakin tavalla tunnen ylpeyttä siitä, että käytän näitä vanhoja saappaita. Voivatko minun lapseni käyttää aikanaan minun nykyajan saappaita. Pahoin pelkään, etteivät. Ne eivät kestä edes vuosikymmentä. Voivatko he käyttää isoisäni ja isäni saappaita. Varmasti.
Tuotteen valmistajan näkökulmasta on tietysti järkevää valmistaa rajallisen elinkaaren esineitä. Vaikka väestö lisääntyy, ei jatkuvan tuotannonkasvun ajatukseen mahdu se, että esine kestäisi isältä pojalle. Jonkun tiedon mukaan auton eliniäksi on laskettu 300.000 kilometriä. Onneksi ne kuitenkin kestävät todellisuudessa paljon pitempään.
Tulevaisuutta ajatellen tuotteen kestävyys tulee nousemaan tärkeämmäksi, sillä resurssimme eivät ole rajattomat. Siksi käsityö- ja korjaustaito uskoakseni on vielä arvossa arvaamattomassa. Toinen asia on se, onko meillä enää taitoa korjata tai valmistaa kestävää. Ja onko meillä aikaa odottaa siihen asti, että ymmärrys tästä saavuttaa kansan tietoisuuden kattavasti.
Onko kuitenkin helpompi jatkaa kertakäyttökulttuuria. Pitäisikö olla armollisempi ja hyväksyä, että vajavainen ihmispolo katsoo kuitenkin mikä on helpointa.
En minäkään kaikkea tekemistäni ajattele kierrätyksen-, luonnon- tai ilmaston näkökulmasta. Pienin askelin kuitenkin, vaikka vain saappaanmitan verran kerrallaan.