Toi­mit­ta­jal­ta: Kunpa joku olisi ker­to­nut minulle hil­jai­suu­des­ta – "Luotan siihen, että voin jol­lot­taa no­loim­mat­kin suo­sik­ki­hit­ti­ni män­ty­kan­kail­le ja pu­ron­var­sil­le vailla kri­tiik­kiä"

Jos kysyisit minulta nyt Koillismaan parasta asiaa, vastaisin välittömästi sen olevan hiljaisuus. Tarkoitan sitä hiljaisuutta, mikä iskee vasten kasvoja ja korvia ulko-oven avautuessa. Se on parasta.

Matkoillani olen kohdannut ihmisiä, joilla on hyvin henkilökohtainen suhde äänten puutteeseen. Hossassa eräs retkeilijä kertoi tulevansa kansallispuistoon vuosi toisensa jälkeen, koska se hänen mielestään Suomen hiljaisin paikka. Mieli rauhoittuu ja keskittymiskyky paranee. Jopa sydämen syke kuuluu äänettömän hetken varrella. Silloin tietää olevansa elossa, ainakin fyysisesti.

Yksi kalastaja totesi hiljaisuuden olevan parasta aivojumppaa. Noina hetkinä näet kohtaa omat ajatuksensa silmästä silmään. Olen samaa mieltä, vaikka välillä ajatustensa kohtaaminen jännittääkin.

Pelottavaksi täydellisen hiljaisuuden tekee sen turruttavuus. Kun korvilleni tyypillistä äänimattoa ei ole, jokainen kuultu risahdus, rasahdus ja äkillinen kiekaisu saa villimmän mielikuvituksen laukkaamaan. Tarkemmin kuunneltuna luonto ei kuitenkaan ole millään tavalla hiljainen: lehdet värisevät tuulessa, eläimet möyrivät maastossa, jossain ehkä solisee pieni puro. Ne ovat niitä normaaleja elämän ääniä, jotka yleensä hukkuvat ihmisen luoman ympäristön kaikuihin.

Matkailussa suomalaisesta luonnon hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta on tullut samanlainen trendi kuin puhtaista vesistä ja luonnon antimista. Tällä asialla on kuitenkin kääntöpuolensa: melusaasteeseen tottuneen turistin maailmankuva järkkyy, kun ympäristöstä ovat hävinneet ne tutut ilmastointilaitteet, autojen pörinät ja jääkaappien sirinät. Tällöin eräopas toteaa rauhoittavasti: tämä kuuluu tänne, ei tässä ole pelättävää.

Turvaudun metsässä laulamiseen silloin, kun hiljaisuus alkaa vaivata. Luotan siihen, että voin jollottaa noloimmatkin suosikkihittini mäntykankaille ja puronvarsille vailla kritiikkiä. Näin liityn sukupolvien ketjuun, joka karkottaa ympäriltään sekä eläimet että ihmiset kurkkutuotoksillaan. Metsä on yleensä vastannut niin kuin sinne laulan enkä ole tarvinnut erillisiä kaikuefektejä vanhoille iskelmäkappaleille.

Toivon, että joku olisi tuonut minut kädestä pitäen tänne hiljaisuuden tyyssijaan jo paljon, paljon aikaisemmin.

Toimittaja kärsii bändisoiton ja musiikinkuuntelun aiheuttamasta tinnituksesta ja toivoo, että vielä joskus tuulisesta haavikosta kantautuva kohina karkottaisi korvienvälisen vikinän.