Toi­mit­ta­jal­ta: Kuolema he­rät­tää mo­nen­lai­sia tun­tei­ta – Joskus kuulee jär­kyt­tä­viä ta­ri­noi­ta siitä, että yk­si­nään asuva ihminen on kuollut asun­toon­sa, ja hänet on löy­det­ty vasta jopa viik­ko­jen jälkeen

-
Kuva: Mikko Halvari

Kuolema koskettaa aina, se herättää ihmisessä monenlaisia tunteita; surua, ahdistusta, pelkoa, ja jopa avuttomuutta. Kuolema on lopullista, kuolleesta ihmisestä jää vain muistot, ja mahdolliset valokuvat.

Läheisistäni maanpoveen on laskettu äitini ja isäni sekä kaksi siskoani. Sukulaisiani olen ollut saattelemassa viimeiselle matkalle useissa hautajaisissa, joidenkin vainajien kohdalla olen ollut myös arkkua kantamassa.

Kuolema kosketti minua aivan äskettäin ja teki minut murheelliseksi, kun johtamassani urheiluseuratoiminnassa pitkään mukana ollut, tuttu kaverini, kuoli vain 57-vuotiaana. Se panee kysymään, että miksi nuoren ihmisen elämä piti päättyä näin aikaisin. Nykyisen ikäaikakäsityksen mukaan 57-vuotiasta pidetään nuorena ihmisenä.

Kuolema on julma asia, se saattaa kohdata ketä tahansa, ja missä tahansa elämän vaiheessa. Pienen lapsen kuolema on erityisen vaikeata käsittää. Iäkkään vanhuksen, joka on sairastanut pitkään parantumatonta tautia, kuoleman ymmärtäminen on ikään kuin helpompaa. Joskus kuulee jonkun vanhuksen sanovan hänen viruessaan vuosikausia sängyn omana, että voi kun luoja ottaisi hänet pois.

Kirkkohallituksen Diakonia ja sielunhoidon asiantuntija Irene Nummela sanoo kirkon nettisivuilla, että länsimaisen ihmisen suhtautuminen kuolemaan on muuttunut luonnollisesta, elämään kuuluvasta ilmiöstä kuoleman kieltämiseen. Esimerkiksi keskiaikana ihminen piti itseään lyhytaikaisena osana jatkuvasti uudistuvaa yhteisöä. Nykypäivän yksilöllisessä yhteiskunnassa ihminen joutuu kohtaamaan usein kuolemankin yksin, vailla yhteisön tukea.

Joskus kuulee järkyttäviä tarinoita siitä, että yksinään asuva ihminen on kuollut asuntoonsa, ja hänet on löydetty vasta jopa viikkojen jälkeen naapureiden tai postinjakajan alkaessa ihmettelemään asunnosta tulevaa hajua. Vailla läheisiä tai omaisia olevan, asuntoonsa kuolevan ihmisen kohtalo on järkyttävää, se kertoo omalla tavallaan yhteiskunnassamme elävistä yksinäisistä ihmisistä, joilla kaikilla ei ole yhtään ystävää, ei ketään läheistä.

Kuoleman yhteydessä julkisuudessa nousee joskus keskusteluun eutanasia eli armokuolema tai kuolinapu, jolla tarkoitetaan tarkoituksellisen kuoleman tuottamista sellaiselle ihmiselle, joka on parantumattomasti sairas.

Eutanasia ei ole tiettyjen edellytysten vallitessa rangaistavaa muun muassa Alankomaissa, Belgiassa ja Luxemburgissa. Alankomaiden lainsäädännössä edellytetään, että potilaan elämä on sietämätöntä kärsimystä ilman toivoa parantumisesta.

Olen aiemminkin sanonut, ja sanon sen nytkin, että itse kannatan eutanasiaa. Tiedän useita tapauksia, joissa ihminen on virunut sängyn omana vuosia, jopa kymmenen vuotta vailla mitään mahdollisuuksia parantumisesta. Mielestäni parantumattomalle, sänkypotilaaksi jääneelle ihmiselle – jos hän itse pystyy päättämään – tai läheiset niin haluaa, pitäisi sallia eutanasia.