Minä olen tänään viimeistä päivää kesätöissä Koillissanomissa. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa?
No tietysti paljon kehuja, ruusuja ja papukaijamerkkejä koillismaalaisille!
Mistähän aloittaisin?
Jo viime vuonna ihastuin kuusamolaisiin, mutta tänä kesänä myös posiolaiset valloittivat sydämeni. Minun mielestäni on aivan mahdollista, että Posiolla asuu maailman mukavimmat ihmiset.
Siitä todisteena on viettämäni päivä Posiolla. Kulttuurikeskuksessa minut otettiin vastaan kuin vanha tuttu. Saman päivän aikana tein syntymäpäivähaastattelun posiolaisesta diakonista. Juttelimme elämästä, kuolemasta, uskosta ja rakkaudesta. Silloin sain myös erään elämänohjeen, jota olen kertonut itsekin eteenpäin. Se menee näin: joskus juuri epävarmuus voi olla suurin vahvuutesi.
Loppupäivästä jämähdin sähköpalveluliikkeen kahvihuoneeseen juttelemaan hauskoista ja noloista sattumuksista, vanhemmuudesta, lapsenlapsista, sosiaalisesta mediasta, teatterista ja kummallisista oivalluksista. Aika kului niin äkkiä, että lopulta tuo nauravainen yrittäjä joutui lähes potkimaan minut matkoihini, jotta hän pääsisi jatkamaan työpäiväänsä.
Tein kesän aikana huomion: kirjoitinpa juttua tanssista, taidenäyttelystä, fysioterapiasta, martoista, perinnepäivästä tai katuruokamarkkinoista, Koillismaan luonto oli haastateltavien puheissa vahvasti läsnä. Haastattelujen aikana tuli hyvin selväksi, että Koillismaalla arvostetaan luontoa ja siitä saadaan inspiraatiota ihan kaikkeen tekemiseen.
Kuusamossa osataan myös keskittyä olennaiseen.
Kun koko muu Suomi puhui Trumpista ja Putinista, Koillissanomien pääuutisena oli asfalttiin maalatut auringonkukat. Ja juuri niin elämän pitäisikin mennä: ketä kiinnostaa Trumputin, kun voi pitää hauskaa ystäviensä kanssa syömällä pizzaa, juomalla virvokkeita ja maalaamalla katuun värikkäitä asioita.
En muista kesältä yhtäkään ikävää kohtaamista. Minut on otettu kaikkialla vastaan lämpimästi ja hymyillen. Usein on tullut tunne, etten pois haluaisi lähteäkään.
Niin tapahtui esimerkiksi Käylässä, missä punaisessa, matalassa tuvassa istuessani tunsin olevani kuin mummolassa. Niin kävi myös vanhassa kunnalliskodissa, jonka rakennusrojujen ja romahtaneen katon alla historiaa kuunnellessa olisin viihtynyt vaikka koko päivän.
Tai silloin, kun haastattelin kilparatsastajaa kodassa tulen rätistessä vieressä ja pienen koiran pyöriessä jaloissa. Ja kun menin tekemään juttua kirkon uudesta alttariliinasta, ensimmäistä kertaa eläissäni olisin halunnut jäädä kirkkoon pidemmäksi aikaa ihan vain hengailemaan. Yksi kesäni mieleenpainuvimmista hetkistä oli keskustelu herkkyydestä, unelmista, peloista ja epävarmuuksista aurinkoisena päivänä Kelanrannassa.
Sitten on kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen puhunut puhelimessa. Joka kerta tuntuu yhtä mukavalta, kun haastateltava sanoo puhelun lopussa ”palataan”, vaikka aikomuksia palata asiaan ei oikeastaan edes olisi.
Yksi jo aikaisemmin tässä kirjoituksessa mainituista tyypeistä sanoi minulle hyvästellessämme, että olen selkeästi oikealla alalla. Sen olen ymmärtänyt myös itse: ilman alavalintaani en varmasti olisi saanut kuulla niin monta mielenkiintoista, hauskaa ja koskettavaa tarinaa Koillismaalta.
Jatkakaa tarinointia, olkaa jatkossakin ystävällisiä ja menkää luontoon, kun inspiraatio on hukassa.
Palataan!