Mutkainen ja mäkinen hiekkatie jatkuu kilometreittäin. Vasemmalla puolen ikääntynyt koulurakennus, jossa autovanhus pihalla, aita ja yksityisalue-merkit. Koulun jälkeen kääntyy vielä kapeampi hiekkatie. Risteyksessä haalistuneen punainen pieni rakennus, jonka katto on osin romahtanut. Samalla hetkellä palaan vuosikymmeniä taaksepäin ja keltainen postiauto pysähtyy risteyksessä. Laskeudun siitä vanhempieni kanssa, pieni matka-aski mukana.
Aurinko porottaa kuumasti ja kävelymatka alkaa. Risteyksen punaisessa rakennuksessa on pienenpieni kauppa, mutta siinä ei nyt pysähdytä. Matka-aski muuttuu yhä raskaammaksi, aurinko paistaa kuumemmin. Lopulta erään mutkan jälkeen avautuu loputtoman pitkä suora, jonka päässä näkyy valkea iso rakennus.
Nyt tuo rakennus on harmaantunut. Puut ovat kasvaneet liki tietä ja tehneet sen kapeammaksi. Auto nielee kilometrit nopeasti.
Pikkupirtin katto on näemmä romahtanut. Iso pihlaja kasvaa sisällä. Navetasta, tallista ja liiteristä on jäljellä enää aavistus. Sauna on pystyssä, mutta välikatto on osin romahtanut. Samanlaisia rakennuksia on unohdettu tien laidoille pitkin maaseutua. Maa, joka oli asuttuna, kumisee nyt tyhjyytään.
Itse päärakennus on edelleen kunnossa, kiitos hyvän katon. Sisällä lautaseinät ovat edelleen ruskeat ja lattia narisee vanhaan tapaan. Pirtin iso leivinuuni on pienentynyt, nyt sen päälle ei tarvitse kiivetä nukkumaan. Miten kuvittelinkaan olevani korkealla näkymättömissä sen päällä. Aikuisen miehen rinnan korkeudella.
Ulkona vanhat polut hahmottuvat. Uusi metsätie on rakennettu viereen. Sähköjohtoa tai vesijohtoa ei kuitenkaan riittänyt tänne saakka.
Yö on rauhallinen, edes porot tai karhut eivät kolistelleet seiniä. Vintin haukkakaan ei tunnu olevan vartiopaikallaan.
Selaan papereita. Vanhassa ruskeassa kirjekuoressa on isän kansakoulutodistus, työsopimuksia, kurssitodistuksia, armeijan kantakortin jäljennös. Seinällä mustavalkokuva, väritetty.
Suljen oven perässäni ja laitan luudan merkiksi, ettei talonväki ole kotona. Tietty haikeus valtaa. Tuo erämaatalo on minun mummolani. Millaiset muistot omille lapsilleni on jäänyt heidän mummolastaan, he eivät sinne kuitenkaan voi palata muistelemaan. Se rakennus on edennyt kiertotalouden rattaissa jo toisen perheen muistojen synnyinpaikaksi. Ja heräävätkö myös he muistelemaan vasta kun muisteltava on jo haalistumassa.
Seuraavalla kerralla kävelen jokirantaan, katsotaan muistavatko kalat vielä silloisen pikkupojan.
Vettä sataa hiljalleen ja polvipituinen pihaheinä kastelee kengät ja lahkeet. Minulle mummola on kuitenkin edelleen kesän kuuma auringonpaiste ja leveä hevosen selkä, jonka päällä torkuin heinäpellolla.